Sari Valto

Elämme positiivisuuden tyranniassa

  • 53 min
  • tillsvidare

Nykyään jo päiväkotilapset ovat oppineet puhumaan ongelmien sijaan haasteista. Ihmisen on nykyään ajateltava positiivisesti täyttääkseen ihannekansalaisen vaatimukset. Elämäntaito-oppaat, aikakauslehtijutut, ratkaisukeskeiset terapeutit ja työelämäkonsultit puhuvat yhdessä kuorossa positiivisen ajattelun autuaaksi tekevästä voimasta. Jopa poliitikot käyttävät yleisesti myönteisyyspuhetta, vaikka positiivisella ajattelulla ei työttömyysongelmaa ratkaistakaan. Pois tunnelmanpilaaja-ankeuttajat, tilalle innostuneet optimistit!

Mutta tulevatko epäkohdat korjatuiksi vain positiivisesti ajattelemalla? Entä jos ihminen ei pystykään vaihtamaan negatiivisia ajatuksiaan positiivisiksi? Onko hän silloin huono ja välittömän terapian tarpeessa oleva ihminen? Voisiko joskus saada marista ilmoille ikäviä tuntemuksia saamatta ankeuttajan leimaa otsaansa? Entä jos me kaikki kelpaisimmekin sellaisina kuin olemme? Ja mikä vielä parempaa: entä jos meiltä vaadittaisiin mieluummin positiivisia tekoja kuin positiivista ajattelua? Teko kun suuntaa ihmisestä ulospäin, ajattelu aina sisäänpäin.

Mitä mieltä tästä kaikesta ovat toimittaja, kolumnisti Anna Perho sekä filosofi Lauri Järvilehto?

Toimittajana Sari Valto.

Sändningar

  • ti 7.3.2017 10.05 • Yle Radio 1

Avsnitt

  • "Ei mun isä mikään alkoholisti ollut, sellainen juoppo vain." Näin alkoi tyypillinen kertomus, jonka toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäki sai kuulla kerätessään kirjaansa "Kosteusvaurioita - kasvukertomuksia pullon juurelta" aikuisten kokemuksia lapsuudestaan. Hän haastatteli lähes neljääkymmentä ihmistä, joiden lapsuutta varjosti vanhempien tai vanhemman alkoholinkäyttö. Vähättelevä puhetyyli saattaa heijastella tapaa, jolla alkoholiongelmasta on puhuttu julkisuudessa: ikään kuin alkoholisti tarkoittaisi aina sitä rappiojuojaa, joka ajaa perheen kirveellä hankeen. "Kun nostetaan esille vain äärimmäisiä tapauksia, jää näkymättömiin valtava joukko kertomuksia, joissa voidaan pahoin paljon vähemmän äärimmäisillä tavoilla. Myös näissä liikajuomisen oloissa lapset kokevat usein aitoa hätää," sanoo Ani Kellomäki, joka itse kärsi koko murrosikänsä ajan äitinsä liiallisesta ryyppäämisestä.

    Näistä vähemmän äärimmäisistä oloista ei välttämättä kasva syrjäytyneitä uusia alkoholisteja, vaan teräksenkovia suorittajia. Hyväksynnän hakijoita, taitavia kulissien ylläpitäjiä. Ihmissuhteissaan epävakaita, jatkuvassa stressitilassa puurtajia. Niistä kasvaa aikuisia, jotka eivät osaa suhtautua luontevasti riitelyyn tai jotka eivät koskaan paljasta toisille ihmisille todellista sisintään. Pelokkaita ihmisiä, joiden tunne-elämä on kapeutunut. Kun näistä ihmisistä tulee itsestään vanhempia, saatetaan olla ongelmien edessä.
    Ani Kellomäki on jo ehtinyt saada valtavasti palautetta kirjastaan. Ihmiset ovat kiittäneet siitä, että vihdoinkin myös lasten näkökulmasta puhutaan. Ja vihdoinkin puhutaan siitä, miten pitkälle aikuisuuteen, lapsuuden kaltoinkohtelu on vaikuttanut. Vaikutuksia on hävettykin, kun "pitäisihän vanhoista jutuista osata päästää irti". Moni on myös sanonut luulleensa koko ikänsä, että on ollut vain tosi outo ja erilainen kuin muut, mutta kirjan ansiosta on tajuttu, että muilla on samanlaisia kokemuksia.

    THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo sanoo, että vaikka alkoholismista on meillä puhuttu paljon, on edelleen paljon ääniä, jotka eivät ole tulleet kuulluksi. "Tälläkin hetkellä meillä elää n 65 000 lasta perheessä, jossa on vakava päihdeongelma. Luku on vain jäävuoren huippu, sillä siihen on laskettu vain ne vanhemmat, joiden juomisesta on tehty diagnoosi." Raitasalo myös muistuttaa, että usein alkoholiperheissä on muitakin ongelmia kuin juominen: on köyhyyttä, mielenterveysongelmia, työttömyyttä. Siksi tuenkin pitäisi olla kokonaisvaltaista. Aiempaa enemmän pitäisi osata tukea perheen ei-juovaa aikuista, jotta tämä pystyisi huolehtimaan lapsista paremmin.

  • Nuorten syrjäytymisestä puhutaan paljon. Eläähän koulutuksen ja työelämän ulkopuolella 15 prosenttia 20-24-vuotiaista nuorista. Mutta ovatko he oikeasti omasta mielestään "syrjäytyneitä" vai ovatko he vain halunneet valita omanlaisensa elämän, missä on perinteistä yhteiskuntaa vapaammat mahdollisuudet toteuttaa itseään?

    Entä jos nuorta ei kiinnosta koko yhteiskuntaan osallistuminen? Entä jos hän on menettänyt uskonsa kaikkiin perinteisiin vaikutusmahdollisuuksiin? Jos nuori on menettänyt luottamuksensa aikuisiin, miksi hän ottaisi apua vastaan aikuisilta viranhaltijoilta? Lähestytäänkö nuoria auttamistyössä liikaa hyväosaisen keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta?

    Yleisesti ajatellaan, että syrjäytyminen luo tietä radikalisoitumiselle. Mutta jos tämä on totta, miten on mahdollista, että passiivisesta ja välinpitämättömästä nuoresta tuleekin yhtäkkiä energiaa ja paloa täynnä oleva ääritoimija?

    Ehkä onkin olemassa kahdenlaista syrjäytymistä: tahatonta näköalattomuuden tilaan ajautumista ja toisaalta vapaaehtoista omaan todellisuuteen keskittymistä. Ja mitä tapahtuu, jos näihin ryhmiin kuuluvia nuoria ei tavoiteta ja jos heitä ei saada kiinnostumaan "yhteisen hyvän" rakentamisesta?

    Tästä keskustelevat Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio sekä Nuoret muslimit ry:n aktiivijäsen ja Diakonissalaitoksen turvapaikanhakijoihin liittyvässä projektissa työskentelevä ammattikorkeakouluopiskelija Muttaqi Khan.

    Toimittajana on Sari Valto.

  • Rokotekriittisyys on kasvussa, mikäli asiaa tarkastelee rokotuskattavuuden näkökulmasta. MPR-rokotteen, joka suojaa tuhkarokolta, vihurirokolta ja sikotaudilta, kattavuus on laskenut suurissa kaupuneissa 91 prosenttiin, kun tavoite on 95 prosenttia. Uusien rokotuksien kohdalla laskua on tapahtunut enemmän: kohdunkaulansyöpää ehkäisevä HPV-rokotekattavuus on vain 70 prosenttia ja influenssarokotteen kohdalla 50 prosenttia. Nähtäväksi jää, miten uusi vesirokkorokotus otetaan vastaan.

    Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos THL on pyrkinyt viestinnällään korostamaan, miten tärkeää rokotekattavuuden pitäminen 95 prosentissa on, jotta aiemmin kuolemia niittäneet taudit eivät tulisi takaisin. On esitetty laskelmia, että jos rokotuksia ei annettaisi, Suomessa sairastuisi vuosittain tuhkarokkoon 53 000 lasta, joista viisi kuolisi, meillä olisi 1800 aivokalvontulehdusta vuosittain ja 800 poliotapausta, joista 45 halvaantuisi.

    Nämä luvut eivät kuitenkaan osaa vanhemmista hätkäytä, vaan he jättävät osan rokotuksista lapsilleen antamatta. Miksi?

    Turun yliopistossa on meneillään tutkimus, jossa kartoitetaan rokotevastaisten vanhempien ajatuksia rokotuksista. Haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa on käynyt ilmi, että vanhemmat eivät vastusta tiedettä, mutta he suhtautuvat epäluuloisesti rokotetutkimuksiin, koska lääkeyhtiöt tekevät niitä itse ja toisaalta THL saa osan rahoituksestaan lääkeyhtiöiltä. Toiseksi heidän mielestään rokotehaittoja vähätellään eikä niistä olla avoimia. Kolmanneksi heidän mielestään yksilöllä pitäisi olla oikeus päättää omista ja lapsensa asioista, eikä valtion pidä painostaa heitä ottamaan rokotuksia.

    Mitä tämä rokotevastaisuus kertoo terveysviranomaisten ja ylipäätään tieteen ja kansalaisten välisestä suhteesta? Mistä kasvanut epäluottamus kumpuaa? Meneekö valistus pieleen, kun vanhempien pelkoon yritetään vastata kylmillä faktoilla?

    Tästä keskustelevat Sari Valton kanssa THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek ja Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen.

    Toimittajana Sari Valto.

  • Porvoolainen käsityöopettaja ja kätilö Alva Forsius (1866-1935) oli tarmokas ja aikaansaava nainen. Jo nuorena tyttönä hän oli päättänyt, että keskittyy elämässään työntekoon.

    Tuolle ajalle tyypillisesti päätös sulki pois naimisiinmenon. Alva eli lapsuutensa Åbyn kartanossa monilapsisessa ruotsinkielisessä perheessä. Hänen isänsä suositteli hänelle käsityöopettajan ammattia, koska "se on naiselle sopiva ammatti, jossa saa toteuttaa äidinvaistojaan." Alva menikin käsityökouluun ja valmistui sieltä opettajaksi, mutta koki sitten vapaakirkollisen herätyksen ja lähti evankelistakurssille. Sieltä hänen tiensä suuntautui Lontooseen ja Pelastusarmeijan toimintaan.

    Alva palasi Suomeen Pelastusarmeijan luutnanttina vuonna 1889 ja aloitti muiden valmistuneiden kanssa Suomen toimintaa Porissa ja Turussa.

    Pelastusarmeijan työssään hän kohtasi nuoria, köyhiä ja onnettomia naisia, jotka olivat jääneet yksin aviottoman vauvansa kanssa. Alva päätti, että haluaa keskittyä auttamistyössään nimenomaan äiteihin. Häntä kauhistutti se halveksunta, mitä aviottomasti lapsensa synnyttäneet naiset saivat kohdata. Alvan mielestä heitä ei saanut kutsua "langenneiksi" tai "hairahtuneiksi", vaan he olivat äitejä siinä missä muutkin äidit ja ansaitsivat tukea ja apua. Ensin Alva kävi kätilökurssin. Alva piti aluksi kätilön "yksityisvastaanottoa" kotonaan, mutta päätti sitten perustaa Porvooseen synnytyslaitoksen. Viisipaikkainen synnytyslaitos avattiin vuonna 1899. Maksu oli kaksi markkaa vuorokaudelta ja se sisälsi "ruuan, vaatetuksen äidille ja lapselle, lääkärinhoidon ja kahvin kaksi kertaa päivässä". Köyhille Alva varasi vapaapaikkoja.

    Tilat olivat kuitenkin ahtaat ja Alva päätti alkaa kerätä rahaa isompaa sairaalaa varten. Tällä kertaa rahankeruu sujui hieman helpommin, koska viisipaikkanen sairaala oli jo osoittanut tarpeellisuutensa. Alva sai Porvoon kaupungilta Joonaanmäen tontin, jonne alettiin rakentaa sairaalaa. Tämä rakennus on edelleen kunnossa Porvoossa ja siinä pidetään retkeilymajaa.

    Vuodet vierivät ahkerassa työssä, mutta yksinäiset ja turvattomat äidit eivät olleet hävinneet Alvan päästä. Hän halusi perustaa Joonaanmäen sairaalaa vastapäätä olevalle tontille äitien ensikodin. Ajatuksena oli, että yksinjääneet äidit voisivat raskauden loppuvaiheessa tulla ensikotiin asumaan, synnyttää lapsensa sairaalassa ja opetella sitten ensikodin suojissa vauvanhoitoa kaikessa rauhassa. Jälleen alkoi rahankeruu senaatilta, sahapatruunoilta ja metsänomistajilta. Ensikoti nimeltään Solhem avattiin vuonna 1914. Tämä kaunis keltainen hirsitalo on edelleen Porvoossa pystyssä, nyt siellä toimii päiväkoti.

    Solhem suunniteltiin nykyaikaiseksi ja avaraksi. Naiset saivat asua siellä puolisen vuotta vauvan syntymisen jälkeen. Alva halusi opettaa heille paitsi lapsenhoitoa, myös hankkimaan elantonsa tekemällä käsitöitä.

    Alva Forsius ajoi naisten asiaa vaatimalla naisten äänioikeutta ja tasavertaisuutta sekä lapsensa hylänneiden isien elatusvelvollisuutta. Viimeksi mainittu ei ehtinyt totetutua hänen aikanaan. Hän myös suunnitteli viimeisinä vuosinaan "vanhainkotia sivistyneille naisille", mutta hanke ei toteutunut.

    Viime keväänä Porvooseen pystytettiin Joonaanmäelle patsas Alva Forsiuksen kunniaksi.

    Tässä ohjelmassa vieraina ovat Birgitta Palmqvist Alva Forsius -yhdistyksestä sekä historioitsija Aura Korppi-Tommola.

    Toimittajana Sari Valto.

  • Suomenruotsalainen aatelinen Mathilda Wrede (1864-1928) eli poikkeuksellisen naisen elämän. Hän koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen 19-vuotiaana ja tunsi velvollisuudekseen alkaa auttaa vähäosaisia. Hän ei kuitenkaan valinnut aikakauden ylhäistönaisille tyypillistä auttamiskohdetta - työväen naisia ja lapsia - vaan halusi alkaa tehdä työtä vankien parissa.

    Mathilda Wreden isä Carl Gustaf Wrede oli Vaasan kuvernööri ja siis myös Vaasan keskusvankilan ylin päällikkö. Isänsä kautta Mathilda sai luvan alkaa käydä vankilassa vankeja tapaamassa ja myöhemmin suvun verkostot auttoivat häntä pääsemään myös muihin Suomen vankiloihin. Oli poikkeuksellista, että nainen toimi uskonnollisena puhujana ja että nainen tapasi miesvankeja kahden kesken sellissä. Mathilda kuitenkin voitti nämä epäilykset vähitellen. Ensisijaisesti Mathildan motiivi oli käännyttää vankeja uskoon. Hänen mukaansa usko parantaisi vangit ja palauttaisivat nämä kaidalle tielle.

    Vähitellen Mathilda alkoi nähdä, miten rikkinäisistä taustoista vangit tulevat ja millaisten sosiaalisten ongelmien kanssa nämä olivat painineet ja painivat vapautuessaankin ja hän ymmärsi, ettei pelkkä uskoon tuleminen välttämättä ratkaisisi vankien ongelmia. Mathilda alkoi tehdä muunkinlaista työtä vankien parissa. Hän auttoi vankien perheiden tilannetta ja toimi omaisten ja vankien viestinvälittäjänä. Hän alkoi vähitellen myös puhua vankilanjohdolle vankien huonosta kohtelusta. Lisäksi hän perusti veljensä Henrikin kanssa vapautuneille vangeille turvakodin ja työsiirtolan Toivolan, missä ajatuksena oli laittaa vangit tekemään maanviljelystyötä ja sitoutumaan uudella tavalla yhteisöön. Takana oli moderni ajatus vähentää uusintarikollisuutta.

    Mathilda Wrede muistetaan erityisesti siitä, miten voimakasta myötätuntoa hän tunsi vankeja kohtaan. Hän ystävystyi murhamies Matti Haapojan kanssa, vaikka muut pitivät Haapojaa menetettynä tapauksena. Mathilda kuitenkin näki toivoa jokaisessa ihmisessä. Hän kunnioitti paatuneenkin rikollisen ihmisyyttä. Hän myös halusi osoittaa vangeille, ettei ylenkatso heitä ja saattoi juoda vangin likaisesta tuopista tai oli pukeutumatta päällysvaatteisiin hyytävän kylmässä vankilassa, koska "hänen ystävänsäkin joutuivat palelemaan." Erityisesti hän halusi tukea Siperiaan lähetettyjä vankeja ja saattoi heitä Viipuriin junalla ja toi heille ruokaa ja huopia.

    Kun yhteiskunnassa alkoi tapahtua muutoksia venäläistymispolitiikan kiristyessä, vankiloihin alkoi tulla aiempaa enemmän poliittisia vankeja. Mathildaa alettiin tarkkailla, koska pelättiin, että hän lietsoo sosialististen vankien keskuudessa kapinaa. Mathilda myös raportoi suomenruotsalaisille toimittajille vankiloiden huonoista oloista, mikä ei ollut vankeinjohdon mieleen. Lopulta vankilalaitoksen venäläismielinen ylitirehtööri kielsi kaikki kahdenkeskiset tapaamiset vankien kanssa vuonna 1913. Tämä merkitsi Mathilda Wreden vankilatyön päättymistä, sillä hän ei halunnut alistua siihen, ettei voisi enää puhua vangeille kahden kesken.

    1920-luvulla Mathilda Wrede keskitti tarmonsa pakolaisiin. Jälleen hän valitsi epämuodikkaan avustamiskohteen, venäläiset pakolaiset, jotka olivat paenneet Venäjän vallankumousta Suomen puolelle. Mathildan mukaan ei ollut hyväksyttävää, että Suomi laittoi avustusrahoja suomalaisten, inkeriläisten ja karjalaisten hyväksi, mutta jätti venäläiset huomiotta. Wrede myös ystävystyi Valamon munkkien kanssa ja puolusti niitä munkkeja, jotka Suomi päätti karkottaa näiden pitäessä kiinni vanhasta ajanlaskusta. Hän kirjoitti asiasta Kansainliittoon, mikä oli kiusallista Suomelle.
    Teologi ja historioitsija Marjo-Riitta Antikainen, joka on tehnyt väitöskirjan Mathilda Wreden merkityksestä, näkee että Mathilda toi aikanaan toivoa ihmisille konkreettisella työllään. Hän osoitti, että yhdelläkin ihmisellä on mahdollisuus tehdä hyvää ja vaikuttaa asioihin. Wrede myös loi moraalista vaatimusta heikko-osaisista huolehtimiseen. Hän osoitti, että nainen voi olla uskonnollinen toimija ja että nainen voi valita tuohon aikaan epäsovinnaisen elämän: kieltäytyä avioliitosta ja keskittyä "uraansa".

    Mathilda Wrede nostettiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin protestanttisessa maailmassa "uskonsankariksi", erityisesti Saksassa ja Ranskassa, missä hänestä on julkaistu useita kirjoja. Antikainen näkee myös tärkeänä sen rauhantyön, mitä Wrede teki loppuvaiheissaan. Hän oli mukana Kansainvälisessä Sovintoliitossa. Liitto oli ensimmäisen maailmansodan alla perustettu kristillinen tunnustusten välinen pasifistinen järjestö, joka vastusti asepalvelusta ja korosti kristillistä aatetta rauhan synnyttäjänä. Sovintoliitossa toiminen toi Wredelle lisää kansainvälistä mainetta.
    Ohjelman toimittaa Sari Valto.

  • "Minulle tulee lukioon oppilaita, jotka eivät osaa selittää, mitä tarkoittaa 'lause'. Sijamuodoista ei ole mitään hajua, yhdyssanoja ei osata, tavutuskin on pielessä. En voi mennä opetuksessa eteenpäin, kun perusasioitakaan ei osata. Meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa, koska he eivät ymmärrä käyttämääni sanastoa. Oppilaiden kirjoittamat tekstit ovat huonotasoisia sekä kieliopillisesti että ylipäätään sisällöllisesti.

    Sanotaan, että kirkas ajattelu näkyy kirkkaana kirjoittamisena, joten näkemieni tekstien perusteella epäilen, ajattelevatko nuoret mitään! Kriittinen, omakohtainen havainnointi puuttuu tyystin. Saatetaan vain puuskahtaa, että olen huono tässä, eikä ymmärretä, että äidinkieli on opittavissa oleva taito, mutta sen opetteleminen vaatii työtä," kertoo Vantaan Lumon lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Paula Halme.

    Halme huomauttaa, että hän opettaa Lumon lukiossa, minne pääsee jo 7 keskiarvolla. Mutta samanlaisia huomioita on tehnyt yliopisto-opiskelijoista suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta.

    "Samanlaisia trendejä siellä on nähtävissä. Opiskelijat ovat yllättyneitä siitä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja! Käsitys kieliopista on heikko. Kaiken kaikkiaan nuorten äidinkielen osaaminen on heikentynyt jyrkästi 2010-luvulla, kun samaan aikaan tietokoneiden ja somen merkitys on noussut. Isommassa kuvassa näen kehityksen yhtenä syynä sen, että koko alakoulun ajan äidinkieltä opettavat luokanopettajat, joiden omassa koulutuksessa äidinkielen osuus on todella pieni. Mielestäni kolmannelta luokalta lähtien äidinkieltä pitäisi opettaa siihen erikoistunut opettaja. Alakoulussa pitäisi rakentaa se pohja," sanoo Anneli Pajunen.

    Hänen mukaansa toinen syy kielitason heikkenemiseen on, että lapset ja nuoret elävät yhä vähemmän eri-ikäisten ihmisten kanssa. Suvut ovat hajaantuneet, ympärillä olevien ihmisten määrä on vähentynyt ja aikuiset eivät puhu lapsille enää niin paljon. Luetaan vähemmän kuin ennen. Luullaan myös, että äidinkieltä opitaan ikään kuin itsestään, eikä sen eteen tarvitse nähdä erityistä vaivaa.

    "En halua kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kyllä kouluopetuksessa pitäisi vahvistaa kieliopin opettamista. Nyt ei opeteta esimerkiksi erilaisia johdoksia kuten 'juosta, juoksennellessa'. Sanasto kasvaa hitaasti ja siihen pitäisi satsata."

    Äidinkielen aineopettajia harmittaa se, että äidinkielen tunneille on heitetty muita isoja kokonaisuuksia kuin mediataitoa ja kuva-analyysia, jotka vievät itse ydinopetukselta aikaa. Lisäksi heitä sapettaa opetusministeriön työryhmän aie muuttaa äidinkielen yo-koe yksipäiväiseksi.

    "Jo nyt oppilaiden motivaatio on nollassa. Yo-kokeen supistaminen ei ainakaan nosta heidän opiskelumotivaatiotaan," sanoo Paula Halme.

  • Jo Aristoteles sanoi, että kävely ulkona selkeyttää mielen ja Einstein käveli metsiköissä ja puutarhoissa, koska hänkin sanoi sen parantavan hänen ajatteluaan. Luonnon on aina tiedetty vaikuttavan suotuisasti stressiin ja virkistävän niin kehoa kuin mieltäkin. Nyt tähän vanhaa havaintoa on alettu todentaa tutkimuksilla niin maailmalla kuin meillä Suomessakin. Stressitason ja henkisen kuormittuneisuuden laskeminen luonnossa on todettu paitsi psykologisilla mittareilla myös aivokuvantamisen avulla. Vihaiset tunteet lientyvät ja empaattisuus kasvaa metsässä liikkuessamme. Luonnon on todettu parantavan ihmisen tarkkaavaisuutta ja ongelmanratkaisukykyä.

    Luonto myös ruokkii luovuuttamme. Luontoympäristön sisältämät monipuoliset mikrobit vaikuttavat ennaltaehkäisevästi terveyteemme. Luonnossa liikkuminen aktivoivat valkosolujen toimintaa elimistössämme ja valkosolut parantavat vastustuskykyämme. Verenpaine laskee jo parinkymmenen minuutin jälkeen. On myös todettu, että sairaat toipuvat nopeammin, jos näkevät ikkunasta luontomaiseman. Tässä muutama tutkimustulos.

    Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen kertoo, että Lukessa on menossa tällä hetkellä neljä isoa tutkimushanketta, jotka liittyvät ihmisen terveyteen ja luontoon. Siellä tutkitaan, millainen metsä toimii kaikista parhaiten parantavana elementtinä. Pitääkö metsän olla luonnontilassa vai riittääkö hakattu talousmetsä tai kaupunkipuisto? Lukessa tehdään myös testiä siitä, voisiko pelkkä virtuaaliluontotila palauttaa työntekijän stressaantuneesta tilasta. Millainen tilan pitäisi olla ja millainen merkitys siinä olisi kuvalla ja äänellä? Kolmas hanke liittyy luontoliikuntaan. Millainen viherympäristö houkuttelee liikkumaan ja kenelle luontoliikunta erityisesti voisi sopia? Ja miten luontoliikunnan määrää saataisiin nostettua ja tehostettua sen ennaltaehkäisevää vaikutusta? Ja neljäs hanke liittyy taloudellisiin seikkoihin: millaista taloudellista hyötyä voi tuoda kaupunkiympäristön kehittäminen niin, että siinä suositaan viheralueita? Miten se näkyy terveydenhuollon kuluissa?

    Vapaa toimittaja, maantieteilijä ja Esoteerinen maantiede –blogia pitävä Marko Leppänen on yhdessä Adela Pajusen kanssa juuri julkaissut Terveysmetsä –kirjan (Gummerus). Siinä hän käy läpi erilaisia luontopaikkoja kuten metsiä, kallioita, vesiä, soita, niittyjä ja viljelymaita ja miettii, miten nämä erilaiset paikat vaikuttavat ihmiseen. Leppänen haluaa teoksellaan kannustaa ihmisiä syventämään luontosuhdettaan.

  • ”Shoppailin avioerosuruuni ja availin huoletta erilaisia luottotilejä ketjuliikkeisiin. Lyhennyserät kun tuntuivat aluksi pieniltä. Mutta vähitellen pienistä puroista alkoi kertyä melkoinen velkataakka, enkä enää pystynyt hallitsemaan sitä. Jätin lopulta lyhennykset maksamatta ja ne menivät ulosottoon. Velkaa oli kaiken kaikkiaan 60.000 euroa, ” kertoo Nora Virtanen taannoisesta tilanteestaan. Nyt hän on päässyt velkajärjestelyyn ja asiat ovat alkaneet kohentua.

    Suomessa on 374 000 ihmistä, jolla on maksuhäiriömerkintä. Maksuhäiriöt perustuvat perustuvat pitkälti kulutusluottoihin ja pikavippeihin. Myös erilaiset osamaksut ja verkkokauppalaskut saattavat kasaantua niin, että maksukyky alkaa heikentyä. Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha A. Pantzar näkee yhdeksi syyksi velkaisten suureen määrään nykyisen kuluttamiseen perustuvan elämäntapamme. ”Tavaraa hankitaan ensin ja sitten vasta maksetaan. Yhteiskuntamme perustuu kuluttamiseen. Säästämistä ei enää korosteta missään. Ihmisillä on puutteita taloudenhallinnan perusteissakin, eivätkä uudet ns kätevät maksutavat auta asiassa. Rahasta on korttien ja kännykkämaksamisen yleistyessä tulossa näkymätöntä,” Pantzar sanoo.

    Pantzarin mielestä kuntien talous-ja velkaneuvonnan pitäisi keskittyä enemmän velkaantumisongelmien ennaltaehkäisemiseen sen sijaan, että siellä ratkotaan jo pahaksi menneitä ylivelkaantumistapauksia. Lisäksi hänen mielestään ihmisiä olisi nykyistä tehokkaammin suojeltava itseltään, ettei ylivelkaantuneille myönnettäisi aina uudelleen lisää luottoa. ”Koska ihmiset kuluttavat, oli mikä oli, niin pitäisi olla olemassa enemmän jonkinlaisia sosiaalisia luottoja. Nykyiset vertaistukilainat ovat moraalittomia, koska niiden rahoitus hankitaan vähävaraisilta ihmisiltä”, Pantzar sanoo.

    Nora Virtasen velkataakan ulosmittausta on vuosien ajan helpottanut se, että hänen suojaosuutensa on viiden lapsen ansiosta ollut niin suuri, ettei palkkaan ole juuri koskettu. Suojaosuus on nyt laskemassa, koska kotona asuu enää kaksi lasta.
    ”Mutta toisaalta ensi vuoden aikana iso osa veloistani on vanhentumassa. Loppuosalle koitan hankkia takausta. Enää en osta mitään yli varojeni.”
    Nora Virtanen työskentelee toiminnanjohtajana vähävaraisten hyväksi toimivassa järjestössä Hopessa. Samaan järjestöön hän tutustui vuosia sitten asiakkaan ominaisuudessa. Nyt hän auttaa monia muita ylivelkaantuneita.

  • ”Vankila pelasti minut. Ilman sitä en olisi nyt tässä,” toteaa moninkertainen ex-pankkiryöstäjä Jan Jalutsi. Hänen kohdallaan vankeusrangaistus on siis tuottanut tulosta. Tosin siihen tarvittiin monta tuomiota ja pitkä aika; Jalutsin elämästä on mennyt parikymmentä vuotta vankiloissa ja karkureissuilla. Nykyään Jalutsi tekee työtä nuorten eteen, jotta heistä mahdollisimman harva joutuisi rikoskierteeseen. ”Vankilan voi kyllä sanoa pelastaneen minut loppujen lopuksi, mutta suuressa kuvassa sanoisin, että yhteiskunnan pitäisi eniten satsata ennalta ehkäisemiseen. Rahat pitäisi suunnata nuorten tukemiseen, eikä vankien hyysäämiseen. Vankiloissa laitetaan satojatuhansia euroja kaikenlaisiin kursseihin, joiden hyöty on kyseenalainen. Siellä on paljon uusavutonta porukkaa, joille työnteko olisi parasta apua,” Jalutsi sanoo.
    Keskustelun toinen vieras, Kriminaalihuollon tukisäätiön asumispalvelupäällikkö Olli Kaarakka näkee myös, että vankeusrangaistusten sisällössä olisi paljon kehittämisen varaa. Kaiken pitäisi hänen mukaansa tähdätä vangin vapauttamiseen. Siihen, että vanki saataisiin tuomion sovittamisen jälkeen yhteiskunnan jäseneksi takaisin. ”Miten se on mahdollista, jos vankeusrangaistus nimenomaan pyrkii eristämään vangin yhteiskunnasta? Suljettu laitos on siinä mielessä järjetön. On vankeja, jotka eivät ole koskaan asuneet yksin vaan aina laitoksissa. Heillä ei ole mitään arjessa tarvittavia taitoja vapautumisen jälkeen. Rikoksen uusimisriski on silloin suuri. Enemmän systeemiä pitäisi kehittää avovankiloiden, erilaisten yhdyskuntapalveluiden ja valvotun vapausrangaistuksen eli ns pantarangaistusten suuntaan ja tätä kautta saada ihmistä itseään vastuulliseksi elämästään”, sanoo Kaarakka.
    Kaarakalla on myös kokemusta arjesta muurien sisäpuolella, sillä hän on uransa varrella tehnyt töitä myös vanginvartijana ja vankilan apulaisjohtajana.

  • Olitko aikana ennen lapsia aina vannonut, että sinusta tulee sitten ihan erilainen äiti tai isä kuin omasi olivat olleet sinulle itsellesi? Ja sitten konfliktitilanteessa huomaatkin tiuskivasi lapsille aivan samalla lailla kuin isäsi tai äitisi aikoinaan? Tai ihmetteletkö, miksi sinun on niin vaikeaa näyttää parisuhteessa tunteitasi ja epäilet syyksi huonoa luonnettasi, mutta et tule ajatelleeksi, ettet itse asiassa koskaan lapsena nähnyt omien vanhempiesi näyttävän toisilleen mitään tunteita? Miten voisit siis osata jotain sellaista, mitä et ole koskaan oppinut?
    Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow on tehnyt tästä kaikesta kirjan "Vanhempieni kaltainen". Kirjaansa hän haastatteli viittäkymmentä eri-ikäistä ihmistä ja kyseli heiltä, miten he muistavat lapsuutensa. Mitä heiltä odotettiin lapsena, jotta he saivat kokea tulleensa rakastetuiksi? Kokivatko he, että heidän tarpeensa otettiin todesta vai ovatko he nyt aikuisina jääneet tavallaan rakkautta vailla oleviksi lapsiksi? Ovatko he oppineet luottamaan ihmisiin? Mitä he lapsena näkivät vanhempien välisestä rakkaudesta ja vihanpurkutavoista? Näiden kysymysten kautta ihminen voi alkaa hahmottaa sitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat hänen tapaansa olla vanhempi ja puoliso. Ehkä kaikki ongelmat eivät johdukaan huonosta luonteesta vaan kyse on huonosta toimintatavasta, jonka ihminen on alitajuisesti omaksunut lapsuudessaan.
    Ohjaaja Liisa Mustonen on paljon miettinyt sitä, mitä on olla suuriin ikäluokkiin kuuluneen naisen kasvattama? Miten omaan äitiin oli vaikuttanut se, että häntä kasvatti sodan kokenut sukupolvi? Miten eri sukupolvien käsitys naiseudesta ja mieheydestä eroavat toisistaan?
    Liisa Mustonen on myös huomannut, että hänen lapsena saamansa ns vapaa kasvatus on vaikuttanut hänen omaan tapaansa olla äiti. Rajattomuuden tunne vaikutti myös hänen ensimmäiseen avioliittoonsa niin, että se päättyi lopulta eroon. Terapian avulla Mustonen on alkanut katkaista erilaisia menneisyyden ketjuja ja löytää tasapainoa omaan vanhemmuuteensa ja tapaansa olla parisuhteessa.

  • Kuusi vuotta sitten it-alalla työskentelevä Terho Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa uuskarismaattista hengellistä yhteisöä johtava henkilö "tukijoukkoineen" yritti rukoilla kuollutta miestä henkiin - miestä, jolle oli jo tehty ruumiinavaus ja joka makasi pöydällä oikeuslääketieteellisen laitoksen kappelissa. Tilanne oli makaaberi ja kaikkea muuta kuin vainajaa kunnioittava. "Olin kuulunut syntymästäni asti helluntailaiseen liikkeeseen, mutta tuo hetki avasi silmäni ja päätin erota liikkeestä", kertoo Miettinen.

    Epäilyksen hetkiä Miettinen oli kokenut jo lapsena ja viimeistään silloin, kun lähti yliopistoon opiskelemaan ja tieteen maailma avautui hänelle. Hän alkoi ymmärtää, miten kritiikittömästi ihmiset hengellisissä yhteisöissä saattavat toimia. Hän alkoi havaita, miten manipulatiivisesti esimerkiksi ihmeparantumisiin tähtäävissä rukousilloissa ihmisiä ohjaillaan ja miten fiksut ihmiset ylipäätään luovuttavat elämänsä kontrollin itsensä ulkopuolelle, liikkeen johtohahmolle. Ja teki lopulta eropäätöksen tuossa vainajan henkiinmanaamissessiossa.

    Nyt Terho Miettinen on Uskontojen uhrien ry:n puheenjohtaja. Viime viikolla hän julkaisi yhdessä Raija Pellin kanssa kirjan "Harhaanjohtajat vahvassa uskossa" (Docendo 2017). Kirjassa Miettinen käy läpi erinäisiä rikoksia ja muita väärinkäytöksiä, joita uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut vuosien mittaan ja pohtii, miksi seurakuntalaiset saattavat puhua esimerkiksi johtajansa tekemät talousrikokset tai erilaiseen hyväksikäyttöön syyllistymisen parhain päin.

    Keskustelussa on mukana Tuija Hovi, joka tutkii Turun yliopistossa karismaattisuutta Suomessa, tällä hetkellä erityisesti Amerikasta lähtöisin olevan Healing Rooms -rukouspalvelun toimintaa meillä. Tutkimuksissaan hän on pohtinut ihmisen kääntymistä uskoon ja karismaattisiin liikkeisiin kuulumisen jäsenyyttä ja käsityksiä terveydestä ja parantumisesta.

  • Sairaalapapin työ - kärsimyksen ja kuoleman keskellä tapahtuvaa vaikeaa ja raskasta työtä? Sitäkin, mutta ennen kaikkea työtä, jossa saa kokea olevansa tarpeellinen ja tuovansa lohtua ja levollisuutta tolaltaan menneille ihmisille. Näin kokee sairaalapappi Harri Heinonen. Heinonen työskentelee kahden muun papin kanssa Tyksin syöpätautien ja keuhkotautien osastoilla sekä aikuisten teho-osastolla. Lisäksi hän tekee työtä saattohoitokodissa ja kotikäyntejä ALS-potilaiden luona.

    "Sairastuttuaan ihminen kysyy lähes poikkeuksetta 'miksi'. Miksi juuri minulle käy näin, mitä väärää olen tehnyt, jotta joudun näin kärsimään. On tärkeää, etten yritä lohduttaa väkisin, koska ahdistusta ei voi pyyhkiä pois. Olen se ihminen, joka kestää tämän 'miksi'-kysymyksen. Ihmisten on saatava purkaa pettymyksensä rehellisesti jollekin, " kertoo Harri Heinonen.

    Harri Heinonen toimi elämässään ensin 20 vuotta kaupallisissa töissä. Hän myi autoja, välitti kiinteistöjä, pyöritti huoltoasemaa. Keski-iässä hän sai vakavan sydänkohtauksen ja joutui makaamaan sairaalassa kuukauden päivät. Sängynpohjalla hän teki päätöksen. "Kaupankäynti ja juokseminen saavat loppua tähän. Muutan elämäni. En vielä silloin tiennyt, miten, mutta tiesin, että nyt jotain muuta." Toivuttuaan hän pääsi kotiin ja eräänä aamuna hän sitten heräsi selvään tietoon: hän haluaa sairaalapapiksi. "En edes tiennyt juuri mitään sairaalapapin työstä. Vaimo hiukan nieleskeli ilmoitustani, mutta alkoi heti kannustaa minua". Sitten Heinonen kävi yhdessä tyttärensä kanssa aikuislukion ja haki teologiseen. Opinnot hän aloitti 44-vuotiaana.

    "Valitsin mieluummin sairaalan kuin kirkon työympäristökseni. Valmistuttuani olin lyhyen aikaa seurakuntapappina ja vierastin sitä, että kirkon kirkkaiden kristallikruunujen alla pappi jotenkin nostetaan ansaitsemattomalle jalustalle. Sairaalassa sen sijaan kohtaan ihmiset samalta tasolta. Kuljen vertaisena heidän rinnallaan. Sairaalassa ollaan elämän ääritilanteessa ja sieltä puuttuvat kirkkosalien hienot välineet ja puitteet, " sanoo Harri Heinonen.

Lyssna också