Sari Valto

Suvaitsemmeko suvaitsemattomia?

  • 53 min
  • tillsvidare

Ihannekansalaiselta vaaditaan nykyään suvaitsevaisuutta. Mutta mitä suvaitsevaisuudella oikeastaan tarkoitetaan?
Jos sanon olevani suvaitsevainen, se tarkoittaa, että on olemassa ihmisryhmä, jota täytyy erikseen suvaita, koska se on erilainen kuin oma yhteisöni. Onko tämä tasa-arvoinen lähtökohta todelliselle kohtaamiselle? Samoin kun sanon olevani suvaitsevainen, haluan erottautua niin kutsutuista suvaitsemattomista. Tämä asenne puolestaan ärsyttää kriittisesti esim maahanmuuttoon suhtautuvia.  Se saattaa lisätä vaikkapa maahanmuuttokriittisten kommenttien julkituontia siihen mittaan, että kyse on jo rasismista.
Voimistaako ylenpalttinen suvaitsevaisuuden vaatimus siis paradoksaalisesti rasismia? Tai ainakin kärjistää keskustelua, kun päinvastoin pitäisi päästä kärjistyksistä lähemmäs toisiaan, jotta voitaisiin keskustella varsinaisista ongelmista. Olisiko parempi, että meiltä vaadittaisiin suvaitsevaisuuden sijaan toistemme sietämistä? Ja toistemme sietämistä ihmisinä, ei tietyn kulttuurin tai aatteen edustajina?
Sari Valton vieraina ovat kulttuurintutkija ja tietokirjailija Olli Löytty ja dogmatiikan dosentti, yliopistolehtori Olli-Pekka Vainio.

Sändningar

  • ti 8.11.2016 9.57 • Yle Radio 1

Avsnitt

  • Porvoolainen käsityöopettaja ja kätilö Alva Forsius (1866-1935) oli tarmokas ja aikaansaava nainen. Jo nuorena tyttönä hän oli päättänyt, että keskittyy elämässään työntekoon.

    Tuolle ajalle tyypillisesti päätös sulki pois naimisiinmenon. Alva eli lapsuutensa Åbyn kartanossa monilapsisessa ruotsinkielisessä perheessä. Hänen isänsä suositteli hänelle käsityöopettajan ammattia, koska "se on naiselle sopiva ammatti, jossa saa toteuttaa äidinvaistojaan." Alva menikin käsityökouluun ja valmistui sieltä opettajaksi, mutta koki sitten vapaakirkollisen herätyksen ja lähti evankelistakurssille. Sieltä hänen tiensä suuntautui Lontooseen ja Pelastusarmeijan toimintaan.

    Alva palasi Suomeen Pelastusarmeijan luutnanttina vuonna 1889 ja aloitti muiden valmistuneiden kanssa Suomen toimintaa Porissa ja Turussa.

    Pelastusarmeijan työssään hän kohtasi nuoria, köyhiä ja onnettomia naisia, jotka olivat jääneet yksin aviottoman vauvansa kanssa. Alva päätti, että haluaa keskittyä auttamistyössään nimenomaan äiteihin. Häntä kauhistutti se halveksunta, mitä aviottomasti lapsensa synnyttäneet naiset saivat kohdata. Alvan mielestä heitä ei saanut kutsua "langenneiksi" tai "hairahtuneiksi", vaan he olivat äitejä siinä missä muutkin äidit ja ansaitsivat tukea ja apua. Ensin Alva kävi kätilökurssin. Alva piti aluksi kätilön "yksityisvastaanottoa" kotonaan, mutta päätti sitten perustaa Porvooseen synnytyslaitoksen. Viisipaikkainen synnytyslaitos avattiin vuonna 1899. Maksu oli kaksi markkaa vuorokaudelta ja se sisälsi "ruuan, vaatetuksen äidille ja lapselle, lääkärinhoidon ja kahvin kaksi kertaa päivässä". Köyhille Alva varasi vapaapaikkoja.

    Tilat olivat kuitenkin ahtaat ja Alva päätti alkaa kerätä rahaa isompaa sairaalaa varten. Tällä kertaa rahankeruu sujui hieman helpommin, koska viisipaikkanen sairaala oli jo osoittanut tarpeellisuutensa. Alva sai Porvoon kaupungilta Joonaanmäen tontin, jonne alettiin rakentaa sairaalaa. Tämä rakennus on edelleen kunnossa Porvoossa ja siinä pidetään retkeilymajaa.

    Vuodet vierivät ahkerassa työssä, mutta yksinäiset ja turvattomat äidit eivät olleet hävinneet Alvan päästä. Hän halusi perustaa Joonaanmäen sairaalaa vastapäätä olevalle tontille äitien ensikodin. Ajatuksena oli, että yksinjääneet äidit voisivat raskauden loppuvaiheessa tulla ensikotiin asumaan, synnyttää lapsensa sairaalassa ja opetella sitten ensikodin suojissa vauvanhoitoa kaikessa rauhassa. Jälleen alkoi rahankeruu senaatilta, sahapatruunoilta ja metsänomistajilta. Ensikoti nimeltään Solhem avattiin vuonna 1914. Tämä kaunis keltainen hirsitalo on edelleen Porvoossa pystyssä, nyt siellä toimii päiväkoti.

    Solhem suunniteltiin nykyaikaiseksi ja avaraksi. Naiset saivat asua siellä puolisen vuotta vauvan syntymisen jälkeen. Alva halusi opettaa heille paitsi lapsenhoitoa, myös hankkimaan elantonsa tekemällä käsitöitä.

    Alva Forsius ajoi naisten asiaa vaatimalla naisten äänioikeutta ja tasavertaisuutta sekä lapsensa hylänneiden isien elatusvelvollisuutta. Viimeksi mainittu ei ehtinyt totetutua hänen aikanaan. Hän myös suunnitteli viimeisinä vuosinaan "vanhainkotia sivistyneille naisille", mutta hanke ei toteutunut.

    Viime keväänä Porvooseen pystytettiin Joonaanmäelle patsas Alva Forsiuksen kunniaksi.

    Tässä ohjelmassa vieraina ovat Birgitta Palmqvist Alva Forsius -yhdistyksestä sekä historioitsija Aura Korppi-Tommola.

    Toimittajana Sari Valto.

  • Suomenruotsalainen aatelinen Mathilda Wrede (1864-1928) eli poikkeuksellisen naisen elämän. Hän koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen 19-vuotiaana ja tunsi velvollisuudekseen alkaa auttaa vähäosaisia. Hän ei kuitenkaan valinnut aikakauden ylhäistönaisille tyypillistä auttamiskohdetta - työväen naisia ja lapsia - vaan halusi alkaa tehdä työtä vankien parissa.

    Mathilda Wreden isä Carl Gustaf Wrede oli Vaasan kuvernööri ja siis myös Vaasan keskusvankilan ylin päällikkö. Isänsä kautta Mathilda sai luvan alkaa käydä vankilassa vankeja tapaamassa ja myöhemmin suvun verkostot auttoivat häntä pääsemään myös muihin Suomen vankiloihin. Oli poikkeuksellista, että nainen toimi uskonnollisena puhujana ja että nainen tapasi miesvankeja kahden kesken sellissä. Mathilda kuitenkin voitti nämä epäilykset vähitellen. Ensisijaisesti Mathildan motiivi oli käännyttää vankeja uskoon. Hänen mukaansa usko parantaisi vangit ja palauttaisivat nämä kaidalle tielle.

    Vähitellen Mathilda alkoi nähdä, miten rikkinäisistä taustoista vangit tulevat ja millaisten sosiaalisten ongelmien kanssa nämä olivat painineet ja painivat vapautuessaankin ja hän ymmärsi, ettei pelkkä uskoon tuleminen välttämättä ratkaisisi vankien ongelmia. Mathilda alkoi tehdä muunkinlaista työtä vankien parissa. Hän auttoi vankien perheiden tilannetta ja toimi omaisten ja vankien viestinvälittäjänä. Hän alkoi vähitellen myös puhua vankilanjohdolle vankien huonosta kohtelusta. Lisäksi hän perusti veljensä Henrikin kanssa vapautuneille vangeille turvakodin ja työsiirtolan Toivolan, missä ajatuksena oli laittaa vangit tekemään maanviljelystyötä ja sitoutumaan uudella tavalla yhteisöön. Takana oli moderni ajatus vähentää uusintarikollisuutta.

    Mathilda Wrede muistetaan erityisesti siitä, miten voimakasta myötätuntoa hän tunsi vankeja kohtaan. Hän ystävystyi murhamies Matti Haapojan kanssa, vaikka muut pitivät Haapojaa menetettynä tapauksena. Mathilda kuitenkin näki toivoa jokaisessa ihmisessä. Hän kunnioitti paatuneenkin rikollisen ihmisyyttä. Hän myös halusi osoittaa vangeille, ettei ylenkatso heitä ja saattoi juoda vangin likaisesta tuopista tai oli pukeutumatta päällysvaatteisiin hyytävän kylmässä vankilassa, koska "hänen ystävänsäkin joutuivat palelemaan." Erityisesti hän halusi tukea Siperiaan lähetettyjä vankeja ja saattoi heitä Viipuriin junalla ja toi heille ruokaa ja huopia.

    Kun yhteiskunnassa alkoi tapahtua muutoksia venäläistymispolitiikan kiristyessä, vankiloihin alkoi tulla aiempaa enemmän poliittisia vankeja. Mathildaa alettiin tarkkailla, koska pelättiin, että hän lietsoo sosialististen vankien keskuudessa kapinaa. Mathilda myös raportoi suomenruotsalaisille toimittajille vankiloiden huonoista oloista, mikä ei ollut vankeinjohdon mieleen. Lopulta vankilalaitoksen venäläismielinen ylitirehtööri kielsi kaikki kahdenkeskiset tapaamiset vankien kanssa vuonna 1913. Tämä merkitsi Mathilda Wreden vankilatyön päättymistä, sillä hän ei halunnut alistua siihen, ettei voisi enää puhua vangeille kahden kesken.

    1920-luvulla Mathilda Wrede keskitti tarmonsa pakolaisiin. Jälleen hän valitsi epämuodikkaan avustamiskohteen, venäläiset pakolaiset, jotka olivat paenneet Venäjän vallankumousta Suomen puolelle. Mathildan mukaan ei ollut hyväksyttävää, että Suomi laittoi avustusrahoja suomalaisten, inkeriläisten ja karjalaisten hyväksi, mutta jätti venäläiset huomiotta. Wrede myös ystävystyi Valamon munkkien kanssa ja puolusti niitä munkkeja, jotka Suomi päätti karkottaa näiden pitäessä kiinni vanhasta ajanlaskusta. Hän kirjoitti asiasta Kansainliittoon, mikä oli kiusallista Suomelle.
    Teologi ja historioitsija Marjo-Riitta Antikainen, joka on tehnyt väitöskirjan Mathilda Wreden merkityksestä, näkee että Mathilda toi aikanaan toivoa ihmisille konkreettisella työllään. Hän osoitti, että yhdelläkin ihmisellä on mahdollisuus tehdä hyvää ja vaikuttaa asioihin. Wrede myös loi moraalista vaatimusta heikko-osaisista huolehtimiseen. Hän osoitti, että nainen voi olla uskonnollinen toimija ja että nainen voi valita tuohon aikaan epäsovinnaisen elämän: kieltäytyä avioliitosta ja keskittyä "uraansa".

    Mathilda Wrede nostettiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin protestanttisessa maailmassa "uskonsankariksi", erityisesti Saksassa ja Ranskassa, missä hänestä on julkaistu useita kirjoja. Antikainen näkee myös tärkeänä sen rauhantyön, mitä Wrede teki loppuvaiheissaan. Hän oli mukana Kansainvälisessä Sovintoliitossa. Liitto oli ensimmäisen maailmansodan alla perustettu kristillinen tunnustusten välinen pasifistinen järjestö, joka vastusti asepalvelusta ja korosti kristillistä aatetta rauhan synnyttäjänä. Sovintoliitossa toiminen toi Wredelle lisää kansainvälistä mainetta.
    Ohjelman toimittaa Sari Valto.

  • "Minulle tulee lukioon oppilaita, jotka eivät osaa selittää, mitä tarkoittaa 'lause'. Sijamuodoista ei ole mitään hajua, yhdyssanoja ei osata, tavutuskin on pielessä. En voi mennä opetuksessa eteenpäin, kun perusasioitakaan ei osata. Meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa, koska he eivät ymmärrä käyttämääni sanastoa. Oppilaiden kirjoittamat tekstit ovat huonotasoisia sekä kieliopillisesti että ylipäätään sisällöllisesti.

    Sanotaan, että kirkas ajattelu näkyy kirkkaana kirjoittamisena, joten näkemieni tekstien perusteella epäilen, ajattelevatko nuoret mitään! Kriittinen, omakohtainen havainnointi puuttuu tyystin. Saatetaan vain puuskahtaa, että olen huono tässä, eikä ymmärretä, että äidinkieli on opittavissa oleva taito, mutta sen opetteleminen vaatii työtä," kertoo Vantaan Lumon lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Paula Halme.

    Halme huomauttaa, että hän opettaa Lumon lukiossa, minne pääsee jo 7 keskiarvolla. Mutta samanlaisia huomioita on tehnyt yliopisto-opiskelijoista suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta.

    "Samanlaisia trendejä siellä on nähtävissä. Opiskelijat ovat yllättyneitä siitä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja! Käsitys kieliopista on heikko. Kaiken kaikkiaan nuorten äidinkielen osaaminen on heikentynyt jyrkästi 2010-luvulla, kun samaan aikaan tietokoneiden ja somen merkitys on noussut. Isommassa kuvassa näen kehityksen yhtenä syynä sen, että koko alakoulun ajan äidinkieltä opettavat luokanopettajat, joiden omassa koulutuksessa äidinkielen osuus on todella pieni. Mielestäni kolmannelta luokalta lähtien äidinkieltä pitäisi opettaa siihen erikoistunut opettaja. Alakoulussa pitäisi rakentaa se pohja," sanoo Anneli Pajunen.

    Hänen mukaansa toinen syy kielitason heikkenemiseen on, että lapset ja nuoret elävät yhä vähemmän eri-ikäisten ihmisten kanssa. Suvut ovat hajaantuneet, ympärillä olevien ihmisten määrä on vähentynyt ja aikuiset eivät puhu lapsille enää niin paljon. Luetaan vähemmän kuin ennen. Luullaan myös, että äidinkieltä opitaan ikään kuin itsestään, eikä sen eteen tarvitse nähdä erityistä vaivaa.

    "En halua kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kyllä kouluopetuksessa pitäisi vahvistaa kieliopin opettamista. Nyt ei opeteta esimerkiksi erilaisia johdoksia kuten 'juosta, juoksennellessa'. Sanasto kasvaa hitaasti ja siihen pitäisi satsata."

    Äidinkielen aineopettajia harmittaa se, että äidinkielen tunneille on heitetty muita isoja kokonaisuuksia kuin mediataitoa ja kuva-analyysia, jotka vievät itse ydinopetukselta aikaa. Lisäksi heitä sapettaa opetusministeriön työryhmän aie muuttaa äidinkielen yo-koe yksipäiväiseksi.

    "Jo nyt oppilaiden motivaatio on nollassa. Yo-kokeen supistaminen ei ainakaan nosta heidän opiskelumotivaatiotaan," sanoo Paula Halme.

  • Jo Aristoteles sanoi, että kävely ulkona selkeyttää mielen ja Einstein käveli metsiköissä ja puutarhoissa, koska hänkin sanoi sen parantavan hänen ajatteluaan. Luonnon on aina tiedetty vaikuttavan suotuisasti stressiin ja virkistävän niin kehoa kuin mieltäkin. Nyt tähän vanhaa havaintoa on alettu todentaa tutkimuksilla niin maailmalla kuin meillä Suomessakin. Stressitason ja henkisen kuormittuneisuuden laskeminen luonnossa on todettu paitsi psykologisilla mittareilla myös aivokuvantamisen avulla. Vihaiset tunteet lientyvät ja empaattisuus kasvaa metsässä liikkuessamme. Luonnon on todettu parantavan ihmisen tarkkaavaisuutta ja ongelmanratkaisukykyä.

    Luonto myös ruokkii luovuuttamme. Luontoympäristön sisältämät monipuoliset mikrobit vaikuttavat ennaltaehkäisevästi terveyteemme. Luonnossa liikkuminen aktivoivat valkosolujen toimintaa elimistössämme ja valkosolut parantavat vastustuskykyämme. Verenpaine laskee jo parinkymmenen minuutin jälkeen. On myös todettu, että sairaat toipuvat nopeammin, jos näkevät ikkunasta luontomaiseman. Tässä muutama tutkimustulos.

    Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen kertoo, että Lukessa on menossa tällä hetkellä neljä isoa tutkimushanketta, jotka liittyvät ihmisen terveyteen ja luontoon. Siellä tutkitaan, millainen metsä toimii kaikista parhaiten parantavana elementtinä. Pitääkö metsän olla luonnontilassa vai riittääkö hakattu talousmetsä tai kaupunkipuisto? Lukessa tehdään myös testiä siitä, voisiko pelkkä virtuaaliluontotila palauttaa työntekijän stressaantuneesta tilasta. Millainen tilan pitäisi olla ja millainen merkitys siinä olisi kuvalla ja äänellä? Kolmas hanke liittyy luontoliikuntaan. Millainen viherympäristö houkuttelee liikkumaan ja kenelle luontoliikunta erityisesti voisi sopia? Ja miten luontoliikunnan määrää saataisiin nostettua ja tehostettua sen ennaltaehkäisevää vaikutusta? Ja neljäs hanke liittyy taloudellisiin seikkoihin: millaista taloudellista hyötyä voi tuoda kaupunkiympäristön kehittäminen niin, että siinä suositaan viheralueita? Miten se näkyy terveydenhuollon kuluissa?

    Vapaa toimittaja, maantieteilijä ja Esoteerinen maantiede –blogia pitävä Marko Leppänen on yhdessä Adela Pajusen kanssa juuri julkaissut Terveysmetsä –kirjan (Gummerus). Siinä hän käy läpi erilaisia luontopaikkoja kuten metsiä, kallioita, vesiä, soita, niittyjä ja viljelymaita ja miettii, miten nämä erilaiset paikat vaikuttavat ihmiseen. Leppänen haluaa teoksellaan kannustaa ihmisiä syventämään luontosuhdettaan.

  • ”Shoppailin avioerosuruuni ja availin huoletta erilaisia luottotilejä ketjuliikkeisiin. Lyhennyserät kun tuntuivat aluksi pieniltä. Mutta vähitellen pienistä puroista alkoi kertyä melkoinen velkataakka, enkä enää pystynyt hallitsemaan sitä. Jätin lopulta lyhennykset maksamatta ja ne menivät ulosottoon. Velkaa oli kaiken kaikkiaan 60.000 euroa, ” kertoo Nora Virtanen taannoisesta tilanteestaan. Nyt hän on päässyt velkajärjestelyyn ja asiat ovat alkaneet kohentua.

    Suomessa on 374 000 ihmistä, jolla on maksuhäiriömerkintä. Maksuhäiriöt perustuvat perustuvat pitkälti kulutusluottoihin ja pikavippeihin. Myös erilaiset osamaksut ja verkkokauppalaskut saattavat kasaantua niin, että maksukyky alkaa heikentyä. Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha A. Pantzar näkee yhdeksi syyksi velkaisten suureen määrään nykyisen kuluttamiseen perustuvan elämäntapamme. ”Tavaraa hankitaan ensin ja sitten vasta maksetaan. Yhteiskuntamme perustuu kuluttamiseen. Säästämistä ei enää korosteta missään. Ihmisillä on puutteita taloudenhallinnan perusteissakin, eivätkä uudet ns kätevät maksutavat auta asiassa. Rahasta on korttien ja kännykkämaksamisen yleistyessä tulossa näkymätöntä,” Pantzar sanoo.

    Pantzarin mielestä kuntien talous-ja velkaneuvonnan pitäisi keskittyä enemmän velkaantumisongelmien ennaltaehkäisemiseen sen sijaan, että siellä ratkotaan jo pahaksi menneitä ylivelkaantumistapauksia. Lisäksi hänen mielestään ihmisiä olisi nykyistä tehokkaammin suojeltava itseltään, ettei ylivelkaantuneille myönnettäisi aina uudelleen lisää luottoa. ”Koska ihmiset kuluttavat, oli mikä oli, niin pitäisi olla olemassa enemmän jonkinlaisia sosiaalisia luottoja. Nykyiset vertaistukilainat ovat moraalittomia, koska niiden rahoitus hankitaan vähävaraisilta ihmisiltä”, Pantzar sanoo.

    Nora Virtasen velkataakan ulosmittausta on vuosien ajan helpottanut se, että hänen suojaosuutensa on viiden lapsen ansiosta ollut niin suuri, ettei palkkaan ole juuri koskettu. Suojaosuus on nyt laskemassa, koska kotona asuu enää kaksi lasta.
    ”Mutta toisaalta ensi vuoden aikana iso osa veloistani on vanhentumassa. Loppuosalle koitan hankkia takausta. Enää en osta mitään yli varojeni.”
    Nora Virtanen työskentelee toiminnanjohtajana vähävaraisten hyväksi toimivassa järjestössä Hopessa. Samaan järjestöön hän tutustui vuosia sitten asiakkaan ominaisuudessa. Nyt hän auttaa monia muita ylivelkaantuneita.

  • ”Vankila pelasti minut. Ilman sitä en olisi nyt tässä,” toteaa moninkertainen ex-pankkiryöstäjä Jan Jalutsi. Hänen kohdallaan vankeusrangaistus on siis tuottanut tulosta. Tosin siihen tarvittiin monta tuomiota ja pitkä aika; Jalutsin elämästä on mennyt parikymmentä vuotta vankiloissa ja karkureissuilla. Nykyään Jalutsi tekee työtä nuorten eteen, jotta heistä mahdollisimman harva joutuisi rikoskierteeseen. ”Vankilan voi kyllä sanoa pelastaneen minut loppujen lopuksi, mutta suuressa kuvassa sanoisin, että yhteiskunnan pitäisi eniten satsata ennalta ehkäisemiseen. Rahat pitäisi suunnata nuorten tukemiseen, eikä vankien hyysäämiseen. Vankiloissa laitetaan satojatuhansia euroja kaikenlaisiin kursseihin, joiden hyöty on kyseenalainen. Siellä on paljon uusavutonta porukkaa, joille työnteko olisi parasta apua,” Jalutsi sanoo.
    Keskustelun toinen vieras, Kriminaalihuollon tukisäätiön asumispalvelupäällikkö Olli Kaarakka näkee myös, että vankeusrangaistusten sisällössä olisi paljon kehittämisen varaa. Kaiken pitäisi hänen mukaansa tähdätä vangin vapauttamiseen. Siihen, että vanki saataisiin tuomion sovittamisen jälkeen yhteiskunnan jäseneksi takaisin. ”Miten se on mahdollista, jos vankeusrangaistus nimenomaan pyrkii eristämään vangin yhteiskunnasta? Suljettu laitos on siinä mielessä järjetön. On vankeja, jotka eivät ole koskaan asuneet yksin vaan aina laitoksissa. Heillä ei ole mitään arjessa tarvittavia taitoja vapautumisen jälkeen. Rikoksen uusimisriski on silloin suuri. Enemmän systeemiä pitäisi kehittää avovankiloiden, erilaisten yhdyskuntapalveluiden ja valvotun vapausrangaistuksen eli ns pantarangaistusten suuntaan ja tätä kautta saada ihmistä itseään vastuulliseksi elämästään”, sanoo Kaarakka.
    Kaarakalla on myös kokemusta arjesta muurien sisäpuolella, sillä hän on uransa varrella tehnyt töitä myös vanginvartijana ja vankilan apulaisjohtajana.

  • Olitko aikana ennen lapsia aina vannonut, että sinusta tulee sitten ihan erilainen äiti tai isä kuin omasi olivat olleet sinulle itsellesi? Ja sitten konfliktitilanteessa huomaatkin tiuskivasi lapsille aivan samalla lailla kuin isäsi tai äitisi aikoinaan? Tai ihmetteletkö, miksi sinun on niin vaikeaa näyttää parisuhteessa tunteitasi ja epäilet syyksi huonoa luonnettasi, mutta et tule ajatelleeksi, ettet itse asiassa koskaan lapsena nähnyt omien vanhempiesi näyttävän toisilleen mitään tunteita? Miten voisit siis osata jotain sellaista, mitä et ole koskaan oppinut?
    Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow on tehnyt tästä kaikesta kirjan "Vanhempieni kaltainen". Kirjaansa hän haastatteli viittäkymmentä eri-ikäistä ihmistä ja kyseli heiltä, miten he muistavat lapsuutensa. Mitä heiltä odotettiin lapsena, jotta he saivat kokea tulleensa rakastetuiksi? Kokivatko he, että heidän tarpeensa otettiin todesta vai ovatko he nyt aikuisina jääneet tavallaan rakkautta vailla oleviksi lapsiksi? Ovatko he oppineet luottamaan ihmisiin? Mitä he lapsena näkivät vanhempien välisestä rakkaudesta ja vihanpurkutavoista? Näiden kysymysten kautta ihminen voi alkaa hahmottaa sitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat hänen tapaansa olla vanhempi ja puoliso. Ehkä kaikki ongelmat eivät johdukaan huonosta luonteesta vaan kyse on huonosta toimintatavasta, jonka ihminen on alitajuisesti omaksunut lapsuudessaan.
    Ohjaaja Liisa Mustonen on paljon miettinyt sitä, mitä on olla suuriin ikäluokkiin kuuluneen naisen kasvattama? Miten omaan äitiin oli vaikuttanut se, että häntä kasvatti sodan kokenut sukupolvi? Miten eri sukupolvien käsitys naiseudesta ja mieheydestä eroavat toisistaan?
    Liisa Mustonen on myös huomannut, että hänen lapsena saamansa ns vapaa kasvatus on vaikuttanut hänen omaan tapaansa olla äiti. Rajattomuuden tunne vaikutti myös hänen ensimmäiseen avioliittoonsa niin, että se päättyi lopulta eroon. Terapian avulla Mustonen on alkanut katkaista erilaisia menneisyyden ketjuja ja löytää tasapainoa omaan vanhemmuuteensa ja tapaansa olla parisuhteessa.

  • Kuusi vuotta sitten it-alalla työskentelevä Terho Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa uuskarismaattista hengellistä yhteisöä johtava henkilö "tukijoukkoineen" yritti rukoilla kuollutta miestä henkiin - miestä, jolle oli jo tehty ruumiinavaus ja joka makasi pöydällä oikeuslääketieteellisen laitoksen kappelissa. Tilanne oli makaaberi ja kaikkea muuta kuin vainajaa kunnioittava. "Olin kuulunut syntymästäni asti helluntailaiseen liikkeeseen, mutta tuo hetki avasi silmäni ja päätin erota liikkeestä", kertoo Miettinen.

    Epäilyksen hetkiä Miettinen oli kokenut jo lapsena ja viimeistään silloin, kun lähti yliopistoon opiskelemaan ja tieteen maailma avautui hänelle. Hän alkoi ymmärtää, miten kritiikittömästi ihmiset hengellisissä yhteisöissä saattavat toimia. Hän alkoi havaita, miten manipulatiivisesti esimerkiksi ihmeparantumisiin tähtäävissä rukousilloissa ihmisiä ohjaillaan ja miten fiksut ihmiset ylipäätään luovuttavat elämänsä kontrollin itsensä ulkopuolelle, liikkeen johtohahmolle. Ja teki lopulta eropäätöksen tuossa vainajan henkiinmanaamissessiossa.

    Nyt Terho Miettinen on Uskontojen uhrien ry:n puheenjohtaja. Viime viikolla hän julkaisi yhdessä Raija Pellin kanssa kirjan "Harhaanjohtajat vahvassa uskossa" (Docendo 2017). Kirjassa Miettinen käy läpi erinäisiä rikoksia ja muita väärinkäytöksiä, joita uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut vuosien mittaan ja pohtii, miksi seurakuntalaiset saattavat puhua esimerkiksi johtajansa tekemät talousrikokset tai erilaiseen hyväksikäyttöön syyllistymisen parhain päin.

    Keskustelussa on mukana Tuija Hovi, joka tutkii Turun yliopistossa karismaattisuutta Suomessa, tällä hetkellä erityisesti Amerikasta lähtöisin olevan Healing Rooms -rukouspalvelun toimintaa meillä. Tutkimuksissaan hän on pohtinut ihmisen kääntymistä uskoon ja karismaattisiin liikkeisiin kuulumisen jäsenyyttä ja käsityksiä terveydestä ja parantumisesta.

  • Sairaalapapin työ - kärsimyksen ja kuoleman keskellä tapahtuvaa vaikeaa ja raskasta työtä? Sitäkin, mutta ennen kaikkea työtä, jossa saa kokea olevansa tarpeellinen ja tuovansa lohtua ja levollisuutta tolaltaan menneille ihmisille. Näin kokee sairaalapappi Harri Heinonen. Heinonen työskentelee kahden muun papin kanssa Tyksin syöpätautien ja keuhkotautien osastoilla sekä aikuisten teho-osastolla. Lisäksi hän tekee työtä saattohoitokodissa ja kotikäyntejä ALS-potilaiden luona.

    "Sairastuttuaan ihminen kysyy lähes poikkeuksetta 'miksi'. Miksi juuri minulle käy näin, mitä väärää olen tehnyt, jotta joudun näin kärsimään. On tärkeää, etten yritä lohduttaa väkisin, koska ahdistusta ei voi pyyhkiä pois. Olen se ihminen, joka kestää tämän 'miksi'-kysymyksen. Ihmisten on saatava purkaa pettymyksensä rehellisesti jollekin, " kertoo Harri Heinonen.

    Harri Heinonen toimi elämässään ensin 20 vuotta kaupallisissa töissä. Hän myi autoja, välitti kiinteistöjä, pyöritti huoltoasemaa. Keski-iässä hän sai vakavan sydänkohtauksen ja joutui makaamaan sairaalassa kuukauden päivät. Sängynpohjalla hän teki päätöksen. "Kaupankäynti ja juokseminen saavat loppua tähän. Muutan elämäni. En vielä silloin tiennyt, miten, mutta tiesin, että nyt jotain muuta." Toivuttuaan hän pääsi kotiin ja eräänä aamuna hän sitten heräsi selvään tietoon: hän haluaa sairaalapapiksi. "En edes tiennyt juuri mitään sairaalapapin työstä. Vaimo hiukan nieleskeli ilmoitustani, mutta alkoi heti kannustaa minua". Sitten Heinonen kävi yhdessä tyttärensä kanssa aikuislukion ja haki teologiseen. Opinnot hän aloitti 44-vuotiaana.

    "Valitsin mieluummin sairaalan kuin kirkon työympäristökseni. Valmistuttuani olin lyhyen aikaa seurakuntapappina ja vierastin sitä, että kirkon kirkkaiden kristallikruunujen alla pappi jotenkin nostetaan ansaitsemattomalle jalustalle. Sairaalassa sen sijaan kohtaan ihmiset samalta tasolta. Kuljen vertaisena heidän rinnallaan. Sairaalassa ollaan elämän ääritilanteessa ja sieltä puuttuvat kirkkosalien hienot välineet ja puitteet, " sanoo Harri Heinonen.

  • Kun turvapaikanhakija yritti Helsingin Rautatientorilla itsemurhaa, netin keskustelupalstat riehaantuivat. Eivät siksi, että olisi ihmetelty, miksi kyseinen ihminen ei ollut saanut ahdistukseensa apua vaan siksi, että haluttiin joukolla ilmaista pettymys siitä, ettei henkilö onnistunut yrityksessään. "Miksei kukaan mennyt laittamaan sitä köyttä sen pellen kaulan ympärille? Surkeä vätys, kun ei onnistunut edes tuossa!
    Olisi sietänyt kuolla!" -tyyliset viestit laittavat miettimään, mitä tapahtuu ihmisyydelle, moraalille ja empatiakyvylle, kun ihminen joutuu netissä tunnekuohun valtaan?
    Ja keskustelu tuntuu vain kiihtyvän volyymiltaan, kun palstatilat täyttyvät samanmielisistä huudoista. Vastalauseet kun halvennetaan maan rakoon. Ja ovatko nämä toiselle kuolemaa ja tuskaa toivovat nettikommentoijat arkielämässä ihan tavallisia perheenisiä ja -äitejä, jotka eivät kadulla sanoisi kenellekään päin naamaa, että "kuolisit pois?" Mutta netissä he päästävät alhaisimmat piirteensä valloilleen?
    Mihin empatiakyky katoaa netissä ja miten sitä saataisiin verkkokeskusteluun mukaan, sitä on pohtinut NEMO-työryhmänsä kanssa myös aivotutkija Katri Saarikivi. Hän pyrkii kehittämään teknologiaa, jonka avulla tunteet välittyisivät verkossa. Tunteiden välittyminen voisi aktivoida ihmisen empatiamekanismit ja raivo vähenisi, uskoo Saarikivi.
    Biologi, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara on myös laittanut merkille ihmisten "raivoherkkyyden" netissä. Raevaara on itsekin saanut uhkailevaa vihapostia muun muassa mm kirjoituksistaan uskomushoitojen epämääräisyyksistä. Vielä joku vuosi sitten Raevaara oli valmis puolustelemaan vilkkaita ja vihaisiakin nettikeskusteluja sanomalla, että netti on vain tuonut uuden alustan keskustelulle, jota ennen käytiin ehkä torinkulmalla. Mutta nykyään hän on valmis uskomaan, että somessa on itsessään jotain, joka kiihdyttää ihmisten negatiivisuutta ja sen ilmaisemista toisille.

  • Kun mikään ei koskaan riitä. Kun aina jää puuttumaan jotain. Kun aina pitää tehdä jotain enemmän, jotta haluttu tulos saavutetaan. Eikä haluttua tulosta saavuteta koskaan. Tällaista on ylisuorittajan elämä. Perfektionisti voi toki kaikessa huolellisuudessaan ja tunnollisuudessaan olla hyvä työntekijä. Mutta ennen pitkää ylisuuret vaatimukset kuormittavat hänet ja hän uupuu.

    Tamperelainen Katri Syvärinen on yksi uupumuksen kokeneista. Joitakin vuosia sitten hän oli perustanut oman hyvinvointivalmennukseen keskittyneen yrityksen ja samaan aikaan hän treenasi kouluratsastuskisoihin, piti luentoja, oli mukana kirjaprojekteissa, teki yritysviestintää ja toimittajan töitä. Päivät olivat ympäripyöreitä. Mutta kaiken mitä Katri teki, piti olla "hyödyllistä", laiskottelua ei sallittua. Lopulta paineet kasautuivat niin, että Katri löysi itsensä keskellä päivää katukiveykselle romahtaneena ja itkevänä. Tuosta hetkestä lähti liikkeelle hänen sisäinen muutoksensa kohti sallivampaa, rennompaa elämää.
    Kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T.Hakala on laittanut merkille yhteiskunnassa monta ylisuorittamiseen viittaavaa asiaa. Kaiken suorittamisen takana on jatkuva tyytymättömyyden tunne. Hakala väittää, että huolellisuus on työntekijässä pikemminkin haitta kuin etu. Hän myös kehottaa ihmisiä tekemään työnsä mieluummin huonosti kuin tavoittelemaan täydellisyyttä. Meidän on syytä "vähentää purjeita" ja ymmärtää oma mitättömyytemme tässä maailmankaikkeudessa.

  • Suomessa on noin 300 000 leskeä, joista 240 000 on naisia. Yksi heistä on helsinkiläinen Kirsi Lihr-Koistinen, 67. Hän jäi leskeksi kuusi vuotta sitten. Takana oli yli 20 vuotta kestänyt onnellinen liitto Hannun kanssa.
    Hannun kuolema kuusi vuotta sitten tuli Kirsille järkytyksenä, vaikka Hannu sairasti vakavasti viimeiset vuotensa.
    "Hannun poismenon jälkeen olin turta ja väsynyt. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, vain itkien. Elämänhalu sammui, millään ei ollut mitään merkitystä. Tuntui kuin yksi raajoistani olisi riuhtaistu pois. Olin toimintakyvytön. Ystävä tuli syöttämään minua kotiin", Kirsi kuvailee.
    Vähitellen olo parani sen verran, että Kirsi pystyi lukemaan suruoppaita. Hän meni myös kahteen sururyhmään, vaikka ei osaa sanoa, oliko niistä hyötyä. Pari vuotta Hannun kuoleman jälkeen Kirsi suuntasi vanhaan kotimaahansa Itävaltaan kylpylään ja tämä matka osoittautui käännekohdaksi suruprosessissa.
    "Olin kylpylässä neljä viikkoa ja otin erilaisia hoitoja. Se, että joku kosketti minua, lohdutti. Kävin vesijuoksussa ja istuin kappelissa. Matka alkoi hoitaa minua."
    Nykyään Kirsi tuntee olonsa jo valoisaksi, vaikkakaan ei koe enää olevansa se sama iloinen ja aurinkoinen ihminen, mitä hän oli ennen miehensä kuolemaa. Kaipaus iskee välillä lujaa, ja varsinkin aamiaispöydän hiljaisuus tuntuu raskaalta kestää. Kirsi käy mielessään liittoaan läpi ja huomaa vasta nyt pitäneensä montaa liiton hyvää asiaa itsestäänselvyytenä. Kiitollisuutta voi kokea jälkikäteenkin.
    Psykoterapeutti Liisa Salmenperä on jo vuosia vetänyt Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kursseja leskille. Hän sanoo, että moni leski joutuu muovaamaan oman identiteettinsä uudelleen.
    "Jos olet aiemmin ollut vaimo, niin mitä olet nyt kun toinen on poissa? Myös arkiset asiat huolestuttavat leskiä. Mistä saa apua asioihin, jotka puoliso aiemmin aina hoiti. Yksinäisyys voi myös yllättää. Aiemmin kylään kutsuttiin pariskuntana, nyt ystävyysuhteita saattaa jopa katketa. Seksuaalisuus on tabu, joka hiertää myös leskiä. Moni kärsii kosketuksen puutteesta."
    Liisa Salmenperä valaa kuitenkin uskoa leskiin sen suhteen, että surun kanssa oppii elämään ja edessä voi olla uusi ja mielenkiintoinen elämänvaihe.

Lyssna också