Ykkösaamun kolumni

Aleksis Salusjärvi: Aku Ankka ja Hannu Hanhi ministereinä: "Mennään eteenpäin!"

  • 5 min
  • tillsvidare

"Pessimisti ei pety", on pääministeri Juha Sipilän sloganiksi muuttunut fraasi. Hänen kielenkäytössään se viittaa Aku Ankasta tuttuun ajatteluun, jossa vastoinkäymisiä osataan odottaa. Tärkeintä on olla lannistumatta. Juha Sipilän pessimismi toimii siten metaforana hänen päättäväisyydelleen.

Suomalaisessa politiikassa Sipilä toimii ikään kuin Alexander Stubbin vastavoimana. Stubbhan tunnetaan katteettomasta tsemppihengestään ja ikuisesta optimismistaan. Jos Sipilä on siis Aku Ankka, Stubb on Hannu Hanhi.

Heidän kielenkäyttötapansa kuitenkin piilottaa heidän todellisen luonteensa. Kaikki tietävät, että pessimismi ja optimismi ovat pelkkiä poliittisia positioita, joiden valossa ikäviä uudistuksia esitetään. Olisi lapsellista kuvitella, että Stubb on haihattelija tai Sipilä tappiomielialaa lietsova murehtija. Todellisuudessa he molemmat ovat ennemmin reaalipoliitikkoja, jotka eivät juuri taivaanrantoja maalaile.

On selvää, että todellista pessimismiä valtiomiehet karttavat kaikin keinoin. Kun talousjärjestelmämme perustuu luottamukseen, on elimellisen tärkeää ylläpitää kansalaisten uskoa siihen. Tämä korostuu entisestään ankeina aikoina. Jos pessimismi pääsee leviämään, kulutus tyrehtyy ja talouselämä alkaa yskiä. Siksi nauramme, kun Sipilä kertoo olevansa pessimisti. Ymmärrämme että hän tarkoittaa leikkaavansa julkistaloutta parantaakseen tuottavuutta.

Pessimismin muuttuminen poliittiseksi rooliksi kuvaa hyvin laajempaa muutosta, jonka keskellä elämme. 2000-luku ei juuri tunne rakentavia pettymyksen äänenpainoja. Paavo Haavikon ja Pentti Linkolan kaltaiset suuret pessimistiset äänet ovat vaienneet ympäriltämme. Ongelmat ovat edelleen olemassa, huutavampina kuin aikoihin, mutta pessimistiset analyysit toiminnastamme ovat entistä heikompia.

Jos ilmastonmuutos koituu kohtaloksemme tai jos yliopistot muuttuvat lopulta kokonaan maksullisiksi, se tulee tapahtumaan omalla painollaan. Ne ovat muutoksina ikään kuin väistämättömyyksiä, joihin kukin voi suhtautua niin kuin parhaaksi näkee. Elämme maailmassa, jossa ei näytä olevan vaihtoehtoja, vaan historia on tältä osin loppunut, kuten taloustutkija Francis Fukuyama on kuuluisasti väittänyt.

Vasten länsimaista aatehistoriaa elämme sangen outoja aikoja. Ehkä paljastavinta koko nykyisessä maailmanjärjestyksessä on, että se ei tunnu olevan matkalla minnekään. Me vain kamppailemme säilyttääksemme saavuttamamme edut. Käymme viivytystaistelua, jossa tappiomielialan lietsominen on kiellettyä.

Menneessä maailmassa maailmanloppu olisi julistettu käsillä olevaksi jo moneen kertaan: "Kulttuurin tyypillisiä rappion merkkejä ovat kaupungistuminen, syntyvyyden väheneminen, individualismi, kertaustyylit, ammattiarmeijat ja uskonnottomuus." Näin kirjoitti Oswald Spengler sata vuotta sitten. Hänen Länsimaiden perikato -teoksensa määritti vahvasti ensimmäisen maailmansodan jälkeistä eurooppalaista ilmapiiriä.

Spengler ajatteli, että kulttuurit syntyvät ja kuolevat kuin orgaaniset olennot, ja hän näki rappion merkit selvästi ilmassa. Monet spengleriläiset perikadon tunnusmerkit kuulostavat yhä todistusvoimaisilta. Eurooppaa on esimerkiksi yhä useammin kuvattu vanhuudenkankeana jäykistyneenä maanosana. Niin ikään yhä vallitsee varsin jakamaton käsitys siitä, että humanismi, taiteet ja demokratia ovat sitä henkistä pääomaa, joka uhrataan milloin militarismin, milloin tuottavuuden tai kestävyysvajeen kaltaisille aikansa taantumuksen ja rappion voimille.

Jokin on silti nykymaailmassa täydellisesti toisin. Tulevaisuutta ei enää ajatella kohtalonkysymyksenä. Tulevaisuus on asia, josta puhuminen tuntuu lapselliselta.

Emmehän me tiedä, mitä maailma tuo tullessaan. On toki koko lailla varmaa, että luonnonvarat tulevat loppumaan ennen pitkää. Niin ikään on varmaa, että ilmastonmuutos kiihtyy, ainakin toistaiseksi. Mutta nämä huolet ovat leikkihuolia. Ne ovat lastemme ongelma. Meidän ongelma on sen sijaan talouden kuntoon saattaminen ja yhteiskuntasopimus.

Kysymys, mihin olemme matkalla, näyttäytyy epäolennaiselta. Sen pohtiminen reaalipoliittisesta näkökulmasta on ajanhukkaa. Tämän seurauksena maatamme johtaa hallitus, jolla ei ole mitään muita ihanteita kuin työvoiman tuottavuus. Emme tiedä lukevatko ministerimme kirjallisuutta, emme tiedä minkälaisen Suomen he haluavat perinnökseen jättää. Emme tiedä heidän ihanteistaan tai lopullisista pyrkimyksistään kovinkaan paljoa.

Kun pessimistiset teoriat ovat vaienneet, täytyy maailmankatsomus rakentaa uusilla tavoilla. Kuuluisin katsaus kansakunnan tilasta lienee Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirja, jonka pääasiallinen kysymys käsittelee menestymisen edellytyksiä. Himanen on kuin Pelle Peloton, joka visioi Ankkalinnan tuottavuusloikkaa, muttei lainkaan pohdi sen merkitystä. Hän mittaa kaiken, muttei punnitse mitään.

Tulevaisuutemme suunnasta onkin jääkiekkoilija Timo Jutila antanut luultavasti tarkimman analyysin: "Mennään eteenpäin!" Mennään mihin vaan, se on aivan sama, kunhan mennään eteenpäin.

Aleksis Salusjärvi

Ykkösaamun kolumni 21.1.2016

Sändningar

  • to 21.1.2016 8.10 • Yle Arenan

Avsnitt

Inga kommande avsnitt

Lyssna också