Radioateljee

Radioateljeen jälkeen

  • 10 min
  • utgått

Sändningar

  • fr 29.1.2016 23.20 • Yle Arenan

Avsnitt

  • Ohjelman lähtökohtana ovat bosnialaisista Bosnian sodan jälkeen otetut kasvokuvat. Kuvia katsovat toiset ihmiset, Bosniasta tai lähialueilta hekin. Katsojat kertovat mitä kuvissa näkevät ja mitä ovat itse kokeneet. ”Pelkään, ettemme tunne toisiamme kovin hyvin”, sanoo yksi kuvien katselija, Kosovon albaani. Juuri tätä tuntemattomuutta vastaan Bosnialaisia kasvoja käy tarinoillaan ja pohdinnoillaan, jotka liikkuvat suvereenisti monissa eri rekistereissä, arkimuisteluista filosofiseen esseistiikkaan ja runouteen. ”Nämä ihmiset ovat nähneet kuoleman”, on se yksi ja ainoa asia, joka kaikkia valokuvissa suoraan kameraan katsovia bosnialaisia yhdistää.
    René Farabet ohjasi vuonna 1999 suomenkielisen version Prix Italian edellisvuonna voittaneesta dokumentistaan, tai dokumenttioratorioistaan, kuten sitä myös voi kutsua. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Tekninen toteutus Pekka Lappi.
    Suomenkielisinä kertojina ovat Inkeri Kivimäki. Irina Björklund, Santeri Kinnunen ja Tom Wentzel.

  • René Farabet’n tunnelmallinen radiofeature vuodelta 1994 vie Marokon Essaouiraan, gnaua-kansan pariin. Gnauojen esivanhemmat saapuivat Marokkoon Saharan eteläpuolisesta Afrikasta vuosisatoja sitten. Kansa ei ole sulautunut ympäröiviin arabeihin, vaan on onnistunut säilyttämään identiteettinsä ja tummemman ihonvärinsä sekä löytämään oman kolosensa yhteiskunnasta. Gnauoja arvostetaan erityisesti musiikistaan, ja musiikilla onkin keskeinen asema featuren äänimaisemassa. Farabet antaa gnauojen itse puhua ja muutenkin kohtaa heidät tasa-arvoisesti, havaintojaan arvottamatta ja selittelemättä. Silmät kiinni kuunnellen voi helposti kuvitella itsensä savimajaan, transsiin kohoavien muusikkojen viereen.
    Suomentanut Mika Määttänen. Tekninen toteutus Pentti Männikkö.
    Suomalaisina kertojina ovat Tiia Louste, Eero Saarinen, Ville Sandqvist ja Tom Wentzel.

  • Australian aboriginaalien elämä ja kulttuuri ovat Kaye Mortleyn dokumenttien läpi vuosien toistuvia teemoja. Siitä puhuu myös hänen vuonna 1988 ohjaamansa Kysymyksiä, suomenkielinen adaptaatio alkujaan australialaisesta, Prix Futuralla palkitusta ohjelmasta. Sen lähtökohtana on kohtaaminen aboriginaalitaiteilija Gulpililin kanssa, mutta mistään sovinnaisesta haastattelusta ei ole kyse. Gulpililin hiljaiset, hitaat lauseet saavat rinnalleen australialaisen vedenpaisumusmyytin, myytiksi muovautuneen kuvauksen valkoisten mantereelle saapumisesta ja Mortleyn omat lapsuusmuistot, ajattomat luonnonäänet ja didgeridoon muinaisuudesta resonoivan mörinän. Kuin kalpeana heijastuksena muinaisen Australian kielellisestä moninaisuudesta feature välittää asiasisältöään kolmella eri kielellä, joista suomi ei saa merkittävästi enemmän aikaa kuin muut. Kysymyksiä rakentuu omaksi mietteliään melankoliseksi ja kauniiksi, mutta huumoriakin sisältäväksi maailmakseen, jossa suopean kuuntelijan on hyvä vaeltaa kuin luonnonmukaisuutta jäljittelevässä puutarhassa – ei suoraviivaisesti asian perässä, vaan tunnelmien ja tuntemusten polveileville poluille houkuttelemana.
    Suomentanut Jarkko Laine. Tekninen toteutus Pekka Lappi ja Antti Snellman.
    Suomalaisina kertojina ovat Sari Mällinen, Helka-Maria Kinnunen, Hanne Kerkkänen ja Tom Wentzel sekä Harri Huhtamäki.

  • Kaye Mortleyn muotokuva pariisilaisesta maahanmuuttajalähiöstä, nimeltään Mantes-la-Jolie. Nimen perhe viittaa Mortleyn lähiössä vetämään maahanmuuttajataustaisten nuorten draamatyöpajaan, jossa valmistettiin nuorten todellisuuteen kytkeytyvä muunnelma Romeon ja Julian tarinasta. Näytelmä on Perhe, mutta myös sen tekijät muodostavat perheen keskenään, ja jotain perheenomaista on myös heidän ristiriitaisissa asenteissaan kotikulmiinsa. Paikallisten hiphopparien uhmakkaista riimeistä, katuäänistä, näytelmäkatkelmista, amatöörinäyttelijöiden puheista ja heidän omista tarinoistaan rakentuu akustinen tila, jossa merkityksiä ei osoitella, vaan annetaan kuuntelijalle ymmärtämisen mahdollisuus. Uutisista luulisi, että kaduilla vaan autot palavat, mutta tämäkään lähiö ei ole pelkkä mellakoinnin näyttämö. Lähiökarheutta ja runollisuutta, tavallaan katutasolla myös suomalaisena versiona: Tiia Lousteen ja Eero Saarisen ohella suomeksi tulkkaavina kertojina on ei-ammattilaisia nuoria. Suomalainen versio vuodelta 2002.
    Suomentanut Hilkka Pekkanen. Tekninen toteutus Niko Paakkunainen ja Michel Creis.

  • Lappi ranskalaisin silmin, sitä on René Farabet’n ja Kaye Mortleyn yhdessä muovaama Saamelaisten maassa. Yhtä hyvin voisi kyllä puhua pohjoisesta eteläisin silmin, sillä saamelaisten elämä on valtaosalle suomalaisista yhtä vierasta kuin ranskalaisillekin. Vierauden tunnetta ei vähennä, että useimmat haastattelut on tehty englanniksi – joka ei saamelaiselle olekaan välttämättä vieraampi kieli kuin suomi. Farabet ja Mortley ovat kiinnostuneempia kuuntelemaan Lappia kuin lausumaan siitä mielipiteitään, ja talvinen Lappi ohjelmassa totisesti soi: lumi ja porot ja poromiehet. Tekijöiden asennetta voi aavistella aforistisista tokaisuista, joista ei monimielisyytensä vuoksi ole matkailun edistämiseen. Ranskalaiselle yleisölle kerronnan tempo ja etenkin puheiden verkkaisuus on epäilemättä ollut sangen eksoottista kuultavaa. Dokumentin ranskalainen versio kuultaa suomalaisen, käännöksissään säästeliään tulkinnan läpi ja luo siihen suomalaiselle jännittävää ylevyyttä, ikään kuin vastapainona äänimaiseman iholle hiipivälle naturalistisuudelle. Tarkkuudessaan kolmiulotteiset äänitykset tuovat aivan korvanjuureen sellaisiakin tapahtumia kuin poronluun sahaus, joka varsinkin kuulokekuuntelussa muuttuu miltei fyysiseksi kokemukseksi.
    Suomalainen versio vuodelta 1990.
    Suomentanut Harri Liuksiala. Tekninen toteutus Pekka Lappi.
    Suomalaisina kertojina ovat Eero Saarinen, Tom Wentzel ja Karoliina Franck.

  • Fyysiset rajat ovat tiukat ja lähellä toisiaan ranskalaisessa St. Maurin vankilassa, mutta mielikuvitus ja mielikuvituksen siivittämä ääni eivät tunne rajoja. Sopeutumisohjelmaan päässeet vangit luovat vankilan uumeniin rakentamassaan äänistudiossa teoksia, jotka eivät häpeä ammattilaisten töiden rinnalla. René Farabet kuuntelee näitä teoksia ja niiden tekijöitä, vie sisälle vankilaan ja vankien ajatuksiin, ja heidän äänellisen mielikuvituksensa lentoon. Farabet’n kohtaamat ihmiset ovat pitkäaikaisvankeja, mutta heidän rikoksistaan emme saa tietää mitään – sillä vain näin voimme kuunnella heitä ihmisinä, ei rikollisina. Vankien ääniteokset ovat paitsi huikeaa itseilmaisua, kiehtovia audiotrippejä omalla painollaan, syntyhistoriastaan riippumatta.

    Ohjelman ranskalainen versio voitti vuoden 1993 Prix Futurassa ensimmäisen palkinnon, ja samana vuonna Farabet kävi Helsingissä tekemässä tämän.
    Tekninen toteutus Pekka Lappi.

    Suomalaiset kertojat ovat Helka-Maria Kinnunen ja Eero Saarinen.

  • Kaikkialla missä on puluja, on ihmisiä, useimmiten iäkkäitä naisia, jotka niitä ruokkivat. Kaye Mortleyn radiodokumentissaan esittelemät pariisilaisnaiset menevät hiukan pitemmälle: kotonaan he hoivaavat vahingoittuneita kyyhkysiä. ”Meillä ei ole mitään yhteistä, paitsi kyyhkyt”, toinen naisista totuudenmukaisesti toteaa. Myötätuntoakin linnut saavat heiltä huomattavasti enemmän kuin kumpikaan hoivaaja toisiltaan. Mikä saa heidät päivittäin näkemään valtavasti vaivaa pulujen hyvinvoinnin eteen? Dokumentista voi halutessaan löytää vastauksen, mutta Mortley ei mitenkään osoittele sitä. Hän tallentaa naisten arkipäivää, kirpeää keskinäistä sanailua, jonka voisi sellaisenaan siirtää pintermäiseksi draamaksi. Tiukasti todellisuudessa kiinni olevat tilanteet saavat ympärilleen huomaamatta arjen yläpuolelle kohoavan äänimaiseman, jossa urbaanikohinaa ja siipien suhinaa sävyttävät sooloviulun improvisoidut sävelet.

    Suomenkielinen versio vuodelta 1994. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Tekninen toteutus Pekka Lappi.

    Suomenkieliset kertojat Päivi Kangas, Helka-Maria Kinnunen, Tiia Louste ja Tom Wentzel.

  • Natsismi on niitä suuria aiheita, jotka vääjäämättömästi ajautuvat jokaisen asiaansa vakavasti asennoituvan dokumentaristin tielle. Kaye Mortley käsittelee aihetta Struthofin, saksalaisten Ranskaan perustaman keskitysleirin kautta. Mortley poimii ääniä museoksi muutetun keskitysleirin nykyhetkestä ja sekoittaa niihin aikalaismuistoja Struthofin piikkilankojen molemmilta puolilta. Muistelufragmentit ja runot yhdessä luonnollisen monikerroksisen äänimaiseman kanssa luovat keskitysleiristä akustisen tilan, jossa eri aikakaudet liukuvat päällekkäin ja limittäin kuin dokumentin kielet: ranska, saksa ja suomi. Historia tuntuu nykyisyydeltä, kun dokumentti kuljettaa kuuntelijaansa Struthofissa ja lähimaastossa. Mortley teki saman materiaalin pohjalta ensin ranskankielisen, sitten saksankielisen ja lopuksi suomalaisen version, ja tässä viimeisessä hengittävät myös ne edeltävät. Mortleyn erityinen taito onkin punoa eri kielet yhtenäiseksi kerronnaksi siten, että käännös ei tunnu päälleliimatulta, vaan orgaaniselta kokonaisuuden osalta.

    Suomalainen versio vuodelta 1999, sveitsinsaksalainen voitti Prix Europan edellisenä vuonna.
    Suomentanut Hilkka Pekkanen. Tekninen toteutus Pirjo Jyrälä. Kertojat Irina Björklund, Santeri Kinnunen, Helena Kallio ja Elli Mäntyranta.

  • Tshernobyl – yksi sana, yksi nimi sanoo kaiken tarpeellisen. René Farabet’n radiodokumentti kertoo tshernobyliläisten tarinoita, joista niiden kerääjä, Svetlana Aleksijevitsh sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Onnettomuuden iso kuva on siten tuttu, etteivät Aleksijevitsh ja Farabet tuo siihen mitään sinänsä uutta – mutta heidän välittämänsä tarinat menevät tapahtumakuvausta syvemmälle, eläytymään onnettomuuteen sen uhrien kokemana. Vaikka kerronta on hienovaraista, tarinoiden kouraisevuus vie kuulijan sellaisille tunnealueille, jonne ei pelkän dokumentin uskoisi yltävän. Tämän voi ottaa myös varoituksena.

    Dokumentin alkuperäinen, ranskalainen versio palkittiin Prix Italiassa. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Tekninen toteutus Pekka Lappi.
    Suomalaisen tulkinnan Farabet ohjasi vuonna 2002. Kertojina ovat Helka-Maria Kinnunen, Tiia Louste, Eero Saarinen ja Tom Wentzel.

  • ”Kun tahtoo sopeutua, sopeutuu”, uskoo pariisilaisella kadulla jututettu nainen. Vaan entä jos on sopeutunut, mutta ei siltikään saa hyväksyntää? René Farabet’n ja Kaye Mortleyn ensimmäinen radiodokumentti Radioateljeelle (silloiselta nimeltään Erikoisohjelmat) poimii puheita kahdelta kadulta, Pariisista ja Avignonista, ja rakentaa niistä eläväistä, tavattoman kiintoisasti kääntyilevää keskustelua maahanmuuttajien ja alkuasukkaiden välisistä suhteista Ranskassa 1980-luvulla. Sopeutumisen ja hyväksytyksi tulemisen problematiikka on ytimeltään aivan samaa edelleen, mutta puheissa on yksi iso ero verrattuna nykyiseen kielenkäyttöön: algerialaisten ja marokkolaisten vieraudessa heidän uskontonsa oli vain yksi tekijä monista – eikä kukaan puhu terrorismin uhasta. Pahinta siirtolaisissa taisi olla metelöivä elämäntapa. Näin aika on tuonut dokumenttiin historiallisen lisäulottuvuuden.

    Suomennos Olli-Matti Ronimus. Tekninen toteutus Pekka Lappi.
    Alkujaan ranskalaisen dokumentin suomalainen versio on vuodelta 1986. Suomalaisina
    kertojina ovat Elina Salo, Asko Sarkola, Sahban Mroueh ja Eira Johansson.

Inga kommande avsnitt

Lyssna också