Radio Suomesta poimittuja

Sananen – After work vai after all?

  • 4 min
  • tillsvidare

Kotimaassamme ahkerin kymmenesosa juo puolet kaikesta viinasta. Trendikäs after work on jo monin paikoin korvautunut rouhealla after all-ilmiöllä!

Meillä Jyväskylässä on yleistynyt niin sanottu after all-kulttuuri. Se on sillä lailla sukua after work-ilmiölle, että siinäkin juodaan viinaa, keskellä päivää. Sen verran olen löytänyt itsestäni harrastaja-antropologia, että verkkatakki on kauttaaltaan nukkaantunut. Lähipubissa kannattaa käydä. Siellä näkee aitoja suomalaisia omassa liemessään.

Meillä suomalaisilla on harvaan asiaan mutkaton suhde, alkoholiin on. Sitä juodaan niin paljon kuin ehditään. Huolellisella tankkaamisella teemme yhä uudestaan toisistamme glamourmalleja ja sisäisiä sankareita. Olen nähnyt sen läheltä, kunnes luolan sisäilma on sokerihuurruttanut silmälasini jonkun toisen laseiksi.

Vasta muutama vuosi sitten tohistiin, että after work-kulttuuri tulee Suomeen. Tarkoitti suoraan töistä ravintolaan purjehtimista. Tarjouskuohuviinejä kannettiin pöytään. Viereiseen pöytään teki hajuraon viimeistään tilaamalla rakastamilleen työkavereille aitoa shampanjaa.

Jyväskylän korkeudelle after work ei koskaan ehtinyt. Jo silloin oli luontevampaa rytmittää työkaverin katseleminen humalan pyöristämin linssein muutamaan isompaan rykäisyyn vuodessa. Täällä seitinohut huppeli on itsensä kiusaamista. Vielä jos joku pyörittelee auton avaimia vihreässä teessä, niin johan tässä joutaa kotiin jo itsekin. Pikkujouluissa on seuraava mahdollisuus näyttää todellinen luontonsa, silloin viina penslaa karstat elimistöstä ja ihmissuhteista.

Silti olin aavistuksen yllättynyt, että meidän muunnelmamme, tämä after all, on niin iso ilmiö täällä. Kaupungin suosituin halpaolutpubi on jo iltapäivällä kuhiseva pesä ja karaokelaitteisto on kaakotettu ääriasentoon. Kaikki tuntuu niin kauan tahmealta, kunnes itse on muuttunut saman tuntuiseksi.

En tiedä muista kaupungeista, mutta after all-kulttuuri tuntuu voimistuvan Jyväskylässä koko ajan. Missään ei törmää niin sakeisiin ja pörheisiin puliukkoparviin kuin Jyväskylän keskustassa. He varistavat, kujertavat, sulkiaan toisiaan vasten. Kun yksi horjahtaa, koko retkikunta piirtää tampaten kävelykatuun kasinmallisen ikuisuusmerkin. Eivät ole maltaan haukkoja, nauttivat tasavaltaa.

After all-kulttuuri elää meillä vahvasti myös monissa ravintoloissa. After work-ilmiöstä se eroaa niin, että työ ei ole mukana ajatuksen tasolla eikä enää edes tunteen tasolla. Työtä ei ole ollut herran aikoihin. Työkavereita oli joskus muinoin, mutta yhdenkään nimi ei tule just nyt mieleen.

After all voisi tarkoittaa: jälkeen kaiken. Kaikki elämää joskus rytmittäneet asiat ovat poissa. Työ menetti merkityksensä, rytmi menetti luontaisen komppinsa. Toiset menivät ohituskaistalta ohi niin kovaa, että ei ehditty näkemään oliko bemari vai audi. Monesta pubista on tullut kohtu, jossa on aina tasaisen kosteaa ja lämmintä. Jos kaikki märkyys hulahtaisi nyt lattialle ja sitten vedettäisiin päivän valoon, itku ei ehkä loppuisi.

Meillä on ihan oikeasti iso after all-ilmiö. Itsestä ei ehkä löytynyt sitä sitkeyttä ja voimaa, joku oli pehmentänyt tärkeät paikat. Mutta ei yhteiskuntakaan tullut vastaan. Työtä ei ollut, joku halusi lakaista syrjään. Piti luoda uusi oma kulttuuri.

Silti tiedän, että moni odottaa selvää päivää. Semmoista, jolloin kaikki on hetken oudon kirkasta ja selkeää. Napanuora sieltä uudesta kohdusta on yllättäen niin pitkä, että pystyy kävelemään satamaan ja takaisin. Soittamaan lapselleen.

After all on englantia. Se ei oikeasti tarkoita jälkeen kaiken, e-hei. Se tarkoittaa loppujen lopuksi, kuitenkin.

Siitä voi jatkaa.

Maallikkosaarnaaja Maasola

Sändningar

  • ti 20.9.2016 18.03 • Yle Radio Suomi

Avsnitt

  • Mistä syntyy syvä tunneside kotiin ja miten ruokkia sitä? Ettei pääsisi käymään kuten ihmissuhteissa, että ensihuuma väljähtyy ja alkaa tympiä? Kodin ytimessä oltiin Kaikki kotona -lähetyksessä, kun vieraina olivat arkkitehti Sanna Meriläinen ja kiinteistönvälittäjä Jani Pomell. Juontajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

    Arkkitehti Sanna Meriläinen kuvaa kotinsa luonnetta nöyräksi, käytännönläheiseksi ja arkiseksi 50 -luvun asunnoksi.
    - Huolellinen käsityön fiilis ja arjen arvokkuuus ovat läsnä asunnossani.

    Kiinteistönvälittäjä Jani Pomellin kerrostalokodissa on 20-luvun henkeä. Sisustuksessa on käytetty paljon vanhoja huonekaluja, mutta oman mausteensa tuovat myös nykyaikaiset esineet.
    - Kun tulen kotiini, sellaista fiilistä ei tule, että astun antiikkiliikkeeseen. Mennyt ja nykyisyys paiskaavat siellä sulassa sovussa kättä.

    Sanna Meriläinen on kuvannut Tavallisia koteja -kirjassaan 1900-luvun suomalaista asumisen arkkitehtuuria ja asuntoja.
    - Valitsin tarkastelun kohteeksi 1900-luvun, koska asuntokannastamme on tehty noin 90 % viimeisen 100 vuoden aikana. On televisio-ohjelmia, joissa näytetään Suomen kauneimpia koteja ja huippuasuntoja, mutta me halusimme nostaa suurta massaa, tavallisia koteja.

    - Kirjaa tehdessäni vierailin kodeissa, joissa asukkaat olivat vuosikymmeniä asuneet. Kodin ja asukkaiden suhde oli jopa symbiootinen, jokainen esine oli juurtunut kotiin. Kodin ominaispiirteet ja arkkitehtuuri viehättivät heitä vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

    Yksinelävien ja ikääntyvien ihmisten määrä on kasvamassa ja se näkyy pienien asuntojen myynnin kasvuna.
    Leimallista tämän hetken asuntomarkkinoille on, että yksiöitä ja kaksioita haetaan todella paljon. Valitettavasti niitä on tosi vähän myynnissä, toteaa Jani Pomell.

    Keittiösaarekkeet ja asuntokohtaiset saunat ovat oman aikakautensa villityksiä.
    Ensimmäiset asuntokohtaiset saunat rakennettiin Espoon Olariin 70-luvulla. Arkkitehti Sanna Meriläinen kertoo, että saunojen sijainti asunnossa oli aika erikoinen. Niiden löylyhuoneesta mentiin suoraan ulos parvekkeelle, ilman mitään väli- tai vilvoittelutilaa. Saunat olivat jättimäinen hitti siihen aikaan ja hyvin nopeasti niistä tuli standardi suomalaisiin koteihin.

    Asunnonostajan kiinnostuksen asteen aistii siitä, kuinka paljon hän kyselee myynnissä olevasta kohteesta, kertoo kiinteistönvälittäjä Jani Pomell.
    - Taloyhtiön tiedot ja naapurit kiinnostavat aina ostajia. Osa näytöllä kävijöistä alkaa välittömästi sisustaa asuntoa, mikä on myös vahva kiinnostuksen merkki. Kyllä sen aika helposti huomaa, kuka on varteenotettava ostaja.

  • Sanotaan, että peili kertoo totuuden, ja varsinkin naisilla peilikuva saattaa nostaa ankaran itsekritiikin.
    Tissit roikkuu, niihin pitäisi kyllä saada vähän kohennusta ja terhakkuuttakin voisi korjata. Otsaa ja suupieliäkin voisi entrata, ruttuja on - kanjoneita suorastaan.

    Yllättävän monet näitä asioita miettivät, mutta silti harva vie ajatusta pidemmälle, aina kirurgin pöydälle asti. Karsastammeko kauneuden kohentamista kirurgisin keinoin?

    Kaikki kotona -lähetyksen vieraina plastiikkakirurgian erikoislääkäri Kaarlo Ståhlberg ja kauneusleikkauksin kehoaan muokannut Minna Klintrup. Juontajana Sanna Pirkkalainen.

  • Miten armeijassa tehdään pojista miehiä? Onko tarkoituksena kasvattaa karskeja tappajia, jotka eivät suotta tunteile vai sallitaanko siellä koko elämän tunnekirjo?

    Kaikki kotona -lähetyksen molemmat vieraat ovat palvelleet myös rauhanturvatehtävissä, kenttärovasti Janne Aalto Afganistanissa ja Mika Virta tiedotusupseerina Kosovossa. Toimittajana Sanna Pirkkalainen.

    Saako armeijassa sanoa että pelottaa?
    Kenttärovasti Janne Aalto vakuuttaa, että kyllä saa sanoa.

    - Sotilaspappina olen pelosta monesti keskustellut varusmiesten ja henkilökunnankin kanssa. Kun asiasta ollaan keskusteltu ääneen "mörkö" on kutistunut pienemmäksi. Sitä on vaikea arvioida, kuinka pieneksi pelko on asettunut, mutta ainakin "mörköä" on juostu sen verran karkuun, ettei se ole sillä hetkellä kiinni saanut. Mitään tehtävää tai koulutusta ei ole pelon vuoksi keskeytetty.

    Sanoja tappaminen, väkivalta tai kuolema ei Taistelijan oppaassa vuodelta 1980 esiinny, mutta jos ihan kaikki kiertoilmaukset ja kruusaukset riisutaan, niin siitähän sodassa on kyse - tappamisesta, äärimmäisestä väkivallasta ja kuolemasta.

    Puolustusvoimilla on tehtävänä puolustaa maata kaikissa olosuhteissa ja tietyissä tilanteissa siinä tullaan käyttämään myös väkivaltaa, selventää kenttärovasti Janne Aalto.

    - Ilman kruusailua se tarkoittaa sitä, että tapetaan myös ihmisiä. Ihmiset eivät juurikaan halua arjessaan miettiä tätä asiaa. Se on kuitenkin asevoimien lopullinen tehtävä, josta ehkä vähän vaietaan.

    Mika Virta huomioi, että armeijalla on pitkä perinne vihollisen epäinhimillistämisessä. Vihollinen ei ole ihminen tai henkilö samalla tavalla kuin kanssatoverit, eikä myöskään ole samalla tasolla ihmisyydessä kuin oma joukko on. Tällä ajattelulla pystytään torjumaan mahdolliset omantunnon kysymykset.

    - Sotilas voi olla opetellut tappamista vaikka kuinka monella eri tavalla, mutta kun se hetki koittaa, ei siihen ehkä pystykään. Ihminen on tunteva psykofyysinen olento, eikä välttämättä toimi tositilanteessa kuten on harjoiteltu.

  • Miten syntyy suomalainen presidentti? Kuinka paljon taustavoimat voivat muokata ehdokasta?
    Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat päätoimittaja, politiikan tarkkailija Jussi Lähde ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Erkka Railo. Juontajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

    Milloin kannattaa ilmoittautua kisaan mukaan?

    Harvoin ensimmäiset presidenttikisaan ilmoittautuneet ovat olleet mukana viimeisten joukossa kun valintaa tehdään. Jatkuva kampanjointi on nykyaikaa huomauttaa Jussi Lähde. Hän varoittaa kaikkia ehdokkaita siitä, että lähtisivät ensimmäisinä puolueen vaaleissa ehdolle.
    - Hyvä vaalistrategia on sellainen, että puolueella on ns. lume-ehdokas tai jänis, joka avaa ketsuppipullon. Ei saa olla liian innokas.

    Puoluevetoisten kampanjoiden ongelma on Lähteen mukaan se, että monet kansalaiset kokevat että kampanjoihin ei pääse mukaan kuin "puolueen kielellä" keskustelevat ja sitä ymmärtävät henkilöt.
    - Siinä on puolueilla mietinnän paikka, että miten pitää puolueen oma väki aktiivisena ja toisaalta ovet auki myös ulkopuolisille.

    Mustat hevoset politiikan ulkopuolelta eivät presidentinvaaleissa juurikaan juokse kisaan mukaan, muistuttaa Erkka Railo.
    - Suomessa presidentinvaalikampanja on valtava koko maan kattava operaatio, joka vaatii organisaation, jonka vain puolue pystyy tarjoamaan. Jos ei ole puolueen virallinen ehdokas, on kyllä vaikea nähdä, miten Suomessa voisi päästä ehdokkaaksi.

    Jalkatyö on kunniassa vaaleissa kuin vaaleissa.

    Presidentin- ja eduskuntaavaliehdokkaiden yksi keskeinen taito on se, että pystyy kävelykaduilla ja toreilla saamaan kasvokkain kontaktin tavallisten ihmisten kanssa.

    Jussi Lähde antaa neuvon ehdokkaille.
    - Jos kampanjointiin on varattu 1000 euroa, käytä siitä 500 euroa kahden tai kolmet hyvät kengät. Muuten tule vilu, menee ääni ja selkäkin kipeytyy, ettekä tule menemään läpi vaaleissa.

    Tunteet kampanjoinnin välineenä

    Suomessa oli pitkään tilanne, että julkista tilaa hallisi televisio ja sitoutumattomat sanomalehdet.
    Erkka Railo kuvailee, että julkinen tila oli kuiva ja asiapitoinen paikka, jossa puhuvat päät keskustelivat tiukkaa asiaa ja politiikkaa. Kontakti äänestäjiin saattoi asiapuheessa jäädä ohueksi. Naistenlehdissä ja myöhemmin myös blogeissa yksityiselämän verhoa hieman jo raotettiin.
    - Mauno Koivisto toi pehmeämmän puolensa esiin vaimonsa Tellervo Koiviston kautta. Vaimo kertoi naistenlehdissä, että parsii Maunon sukat ja sai ihmisten sympatiat tällä puolelleen.

    Jussi Lähde arvioi että presidenttiehdokkaiden välinen tunteiden osoittaminen korostuu, jos ehdokkaina ovat mies ja nainen.
    - Silloin tunteiden osoittaminen ei ole pelkästään miesten välistä hylkeiden urahtelua. Suomessa ehdokkaat ovat niin pitkään samoissa televisio- ohjelmissa ja tilaisuuksissa jopa piinallisen paljon. Silloin ehdokkaiden välisellä dynamiikalla on valtava merkitys.

    - Naisehdokkailla ei hyväksytä politiikassa eikä muuallakaan työelämässä samaa tunnerekisteriä kuin miehillä. Suomessa voisimme pikkuhiljaa kasvaa tässä asiassa aikuiseksi.

    Suomessa on aina arvostettu asiapitoista kampanjointia, loanheiton määrä on ollut vähäistä. Vastustajan panetteluun syyllistynyttä on arvosteltu ankarasti, muistuttaa Erkka Railo.
    - Esim. Tarja Halosta yritettiin epävirallisia väyliä pitkin leimata henkilöksi, joka oli puhunut aikoinaan DDR:stä myönteisesti. Minusta se pikemminkin toimi hänen hyväkseen kuin vastaan.

    Seuraavissa presidentinvaaleissa epävirallisten tahojen, aktiivisten ja innokkaiden kannattajien harjoittama loanheitto tulee kasvamaan ennakoi Erkka Railo.

    Kampanjaväki ja puolueen puurtajat

    Jussi Lähde intoutuu kehumaan ehdokkaan puolison merkitystä kampanjoinnissa.
    - Hän on se, joka laskee kierroksia kiihkeässä kamppailussa. Suomessa on valtava määrä nais- ja miespoliitikkoja, joiden ura on tuhoutunut siihen, että puoliso on elänyt liian voimakkaasti poliitikon puolesta uraa, kuluttanut hänet henkisesti loppuun.

    Kampanjapäällikön toimenkuvaan kuuluu pitää langat käsissään ja antaa ehdokkaalle tilaa keskittyä oman viestinsä ylläpitämiseen tiivistää Erkka Railo.
    - Eräs eduskuntavaaliehdokas kertoi kampanjapäällikönsä pitävän aina mukana suklaata, jotta ehdokas itse pysyy hyvällä tuulella ja pystyy voittamaan tehokkaammin kansalaiset puolelleen.

    Kampanjapäällikön ei tulisi olla liian poliittinen henkilö, aprikoi Jussi Lähde.
    - Jos molemmat sekä ehdokas että kampanjapäällikkö ovat poliittisia, kampanjasta jää ihmisiä kiinnostavia sävyjä pois ja koko kampanja ei tule menestymään.

    - Kampanjan aikana mennään ihmissuhteissa niin syvälle ihon alle, että irrottautuminen vaalien jälkeen voi olla hankalaa. Kampanjapäällikölle kamppailun jälkeinen aika, miten purat ja irrottaudut siitä on vaikeaa, erilaiset vertaistukiryhmät olisivat heille tarpeen.

    Molemmat keskustelijat Jussi Lähde ja Erkka Railo arvioivat ulkopolitiikan nousevan seuraavissa presidentinvaaleissa keskeiseksi teemaksi. Siinä presidentillä on vielä Suomessa merkittävä rooli.

  • Työpaikalle mahtuu monenlaisia persoonia ja monenlaista tapaa tehdä työtä. Jossain hierarkia määrittää nokkimisjärjestyksen, toisaalla taas vallitsee luova kaaos. Parhaassa tapauksessa työ tuo iloa ja sisältöä elämään, huonommissa sen mukana tulee törkyä, joka seuraa kotiin ja jopa uniinkin. Työpaikan riitoihin haetaan yhä useammin ulkopuolisen sovittelijan apua.

    Kaikki kotona -lähetys puhui työelämän riidoista ja hyvästä työilmapiiristä. Vieraina olivat työsovittelija Timo Pehrman ja Työterveyslaitoksen organisaatiokonsultti Susanna Kalavainen. Juontajana Paula Jokimies.

    Sovittelun asiantuntija Timo Pehrman on kehittänyt mallin, jolla konflikteja sovitellaan työpaikoilla. Useimmin hän selvittelee esimiehen johtamistapaan liittyviä riitatilanteita. Työyhteisöjä hiertävät usein myös työn jakautuminen ja tapa, miten työt suoritetaan. Vuosien sovittelukokemuksella Pehrman arvioi eniten skismaa olevan esimies-alainen suhteissa, työntekijöiden keskinäinen kiistely on vähäisempää.

    Työterveyslaitoksen organisaatiokonsultti Susanna Kalavaisen mukaan työyhteisön ongelma pitäisi tunnustaa silloin, kun työ ei suju, ja riitelystä tulee suurempi juttu kuin työnteosta. Jos ongelmiin ei puututa ajoissa, ne usein kärjistyvät.

    - Arki saattaa hoitaa pois ihan pienet kiistat. Isompien ristiriitojen ja oikeiden pulmien ratkaisuun suhtaudutaan monesti odottaen, katsellaan tilannetta nyt vähän aikaa, ennen kuin ryhdytään toimeen. Joskus odottelu voi viedä monia vuosia, jolloin ongelmavyyhti syvenee ja siihen liittyy yhä useampia henkilöitä.

    Työelämän asiantuntijat Kalavainen ja Pehrman määrittelevät hyvää työilmapiiriä seuraavin kysymyksin.
    Miltä sinusta tuntuu lähteä työhön? Onko enimmäkseen sellainen olo, että on mukava lähteä sinne? Millainen perusvire on työpaikalla? Entä tuntuuko työsi kiinnostavalta ja ajatteletko, että työlläsi on merkitystä?

    Miten välttää riitoja, kyräilyä, kyttäystä ja kiusaamista työpaikalla?
    - opettele vuorovaikutustaitoja
    - ota oma vastuu ilmapiiristä: mitä minä levitän ympärilleni työpaikalla?
    - miten minä voin tukea työkaveria? Miten työkaveri voi ja miten hänellä menee?
    - hyödynnä esimiehiä: Suurin osa esimiehistä haluaa hoitaa hommansa hyvin. Kerro esimiehelle mitä tarvitset.

  • Suomalaiset saattavat olla maailman kateellisin kansa. Mutta silloin kun käyrä korventaa verisuonta paineellaan, pitää muistaa että hyviä tuloja ja menoja on ilman rahaakin.

    Kateus on inhottava tunne. Nimenomaan Suomessa. Täällä se vain kalvaa ja nostaa pahanhajuista suodattamatonta verenpainetta läskin läpi uutteena pintaan. Monessa maassa ja kulttuurissa kateus saa ihmiset toimimaan ja pinnistelemään, että itselläkin menisi paremmin. Varallisuus kasvaisi ja onnellisuus lisääntyisi. Ei täällä. Täällä suomalainen on valmis maksamaan siitä, että naapurilla menisi huonommin.

    Tämän kaiken takia Suomessa on niin säälittävän vähän rikkaita. Pieni porukka kerää enemmän ja enemmän, jahtiklubilla ei näy uusia naamoja. Me muut sairastumme vuosi vuodelta pahemmin kateuden kuumotukseen. Keho on alkanut tuottamaan semmoisia salpaajia, että hyvä kun pääsee koiran kanssa ulos.

    Olen käynyt varakkaan ihmisen talossa. Onnistuin olemaan kateellinen, vaikka en itse olisi halunnut asua kyseisessä. Materiaalit, uutuudenviehätys ja ilmapiiri eivät puhutelleet. Silti kihisytti. Iso raha antaa arominsa sisäilman laadulle. Tuloerot ovat eroja. Ero on aina kipeä asia, syvä haava.

    Meillä on ainutlaatuinen lahjakkuus kääntyä sisäänpäin. Oma elämä jää tänään melkein elämättä, kun kauna ja kateus tulevat tervehtimättä sisään. Taas tulee omituinen olo, vailla mitään todellista syytä.

    Kun on tulva ja lukuja roiskuu silmille, pääväriksi nousee punainen. Kun jää vahingossa tuijottamaan kaikkia niitä nollia joita on ennen pilkkua, pelinkehittäjän vuosikertomuksessa, sitä jää miettimään mitataanko ihmisen arvo rahassa.

    Onko tuloton tuottamaton? Eikö hän ole saanut viime vuonnakaan mitään aikaan? Ei mitään mainitsemisen arvoista? Oikeastaan hän on pahantekijä, koska ei ole maksanut verojakaan, ei osallistunut niin sanotun hyvinvoinnin rahoittamiseen. Jonkun Ekin, joka kyllä näyttää pahoinvoivalta.

    Oma kysymyksensä on, mitä rahalla saa? Lisää huolia? Jos pistää kaiken rahansa aina vääriin asioihin, niistä ei irtoa ainakaan mielihyvää. Kuormitat luontoa ja itseäsi, tarjoat vääränlaisen mallin tulevaisuudelle, lapsillesi. Juot itsesi hengiltä. Sitä ennen kompastut kalliiseen leluun ja murrat lonkkasi, ehdit sairastuttaa kaikki entiset kaverisi kateellisiksi ja hukata elämäsi virta-avaimen.

    Karkeasti ottaen elämässä on tuloja ja menoja. Tässä kuva pitää nähdä isona, ei veroilmoituksen kokoisena.

    Kiitollisuus on lääkettä kateuteen. Sitä olisi saatava äkkiä, ja suoraan verenkiertoon. Ne jotka panostavat veronkiertoon, eivät typeryyttään osaa sitä suloista seerumia kaivata.

    Siksi olisi tehtävä vuosittain henkilökohtainen tulo- ja menoarvio. Rahasta ei tarvitse puhua, olemme sen yläpuolella, me kohti kuolemaa kulkevat. Mikä verotti, vaikkapa tunnelmaa, sen saa mainita.

    Siis mitä on tullut ja mitä on mennyt. Tyyliin: tukka on nyt mennyt, mutta ripaus mielenrauhaa tullut. Tulopuolella olivat ystävät, jotka pysyivät, eivätkä jättäneet tulematta. Nuoruuden rippeet olivat menopuolella. Itsetuntoa verotti viimeinen ravintolavierailu. Olin näkymätön mies. Uusia ajatuksia tuli, tulopuolelle, silloin kun niitä kipeimmin kaipasi. Nukkumaan meno oli taas niitä parhaita menoja.

    Ja lapsi on kasvanut niin, tullut ja mennyt. Sitä kassavirtaa katsellessa tuntee itsensä vihdoinkin rikkaaksi.

    Maallikkosaarnaaja Maasola

  • Kirja syntyy pääosin kahden ihmisen työpanoksesta. Kirjailijan me ehkä tunnemme, kustannustoimittaja pysyy useimmiten piilossa.

    Miten tämä kaksikko työnsä jakaa? Onko kirjailijan ja kustannustoimittajan liitto järkiliitto vai suuria tunteita ruoppaava viha-rakkaussuhde?
    Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat 18.10.2016 kustannustoimittaja Salla Pulli ja kirjailija Mike Pohjola. Haastattelijoina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

    Mike Pohjolan ja Salla Pullin yhteistyön hedelmänä syntyi Turun palosta kertova romaani "1827". Kirjaa työstettiin viisi vuotta, työparilla oli koko ajan tekeillä tämän kirjan rinnalla myös muitakin projekteja.

    Mike Pohjola ja Salla Pulli olivat yhteistyön alkaessa toisilleen tuntemattomat henkilöt, joiden työliitto oli ylemmältä taholta järjestetty. Pohjola kertoo molemminpuolisen luottamuksen kasvaneen yhdessä tekemisen myötä.

    - Yhdessä tekemällä, keskivertolukijan ajattelua tunnustelemalla haemme teokselle yhteistä säveltä ja kieltä.

    Kustannustoimittajia ei juurikaan julkisuudessa näe, roolia ei tuoda sen suuremmin esiin ja palkintoja ei jaeta. Eikö kirja kuitenkin ole työryhmän yhteinen teos, pikemmin kuin kirjailijan aikaansaannos?

    Mike Pohjola on pohtinut kysymystä blogissaan. Hän poimii esimerkin elokuvamaailmasta.

    - Puhumme, että elokuva on ohjaaja Dome Karukosken elokuva tai tuottajan elokuva, harvemmin puhutaan käsikirjoittajan elokuvasta. Elokuvan teossa on mukana valtavan iso työryhmä, jonka nimet on lueteltuna lopputeksteissä, jopa kuvausryhmälle voileivän tekevän henkilön nimi mainitaan.

    - Kirjoissa ei ole lopputekstejä, sanoma- ja aikakauslehdistäkin ne löytyvät. Miksi ei kirjan taittajan ja kustannustoimittajan nimeä näy missään?
    Mielestäni kirjaformaatin kiinteänä osana pitäisi olla nämä tiedot. Tekijäsivulla kerrotaan kirjan painopaikka ja kustantaja sekä kääntäjä, siellä pitäisi olla myös kustannustoimittajan nimi, vaatii Pohjola.

    Kustannustoimittaja Salla Pulli kokee olevansa enemmän taustatiimiläinen kirjan kätilöinnissä.

    - Valmisteilla oleva kirja ei ole minun teokseni, vaan nimenomaan kirjailijan henkinen tuotos. En pidä tärkeänä, että nimeni on kanteen kirjattu.

    Sen sijaan kääntäjän nimen kirjaamista tekijätietoihin Salla Pulli puolustaa vankasti.

    - Käännös on uusi kaunokirjallinen kokonaisuus, joka on tehty alkutekstiin pohjautuen. Näen siinä suuren taiteellisen työn ja siksi kääntäjän nimen kirjaaminen teokseen on perusteltua.

  • Kuntourheilu on muuttunut niin överiksi, että tavallinen tennarinkuluttaja ei uskalla ostaa enää hyvännäköisiä lenkkareita. Vaatimus maratonista seuraa, ehkä jopa hautaan asti.

    Tein sen virheen, että ostin lenkkarit. Luulin, että ne olivat vain lenkkarit. Keski-ikäisen miehen rumat tummansiniset kajakit. Mitäänsanomattomat umpiot, joihin piilottaa varpaat tuulelta suojaan - ja pohjassakin jotain kuminkaltaista, joka pehmentää elämästä raskautetun askelta. Vaan ei. Minähän ostin kuulemma elämänmuutoksen. Ostin intohimon ja kaiken tarkoituksen. Kuudella kympillä!

    En ole vielä testannut niitä. Oikeasti olen sitä mieltä, että uudet lenkkarit ovat parhaimmillaan kirjahyllyssä. Juostessa ne muuttuvat jotenkin likaisiksi. Kirjahyllyssä ne ovat kuin Dalin veistos: muistuttavat absurdilla tavalla kaiken katoavaisuudesta. Jonain päivänä juokseminen loppuu. Silloin punnitaan mitä ihminen todella on, ilman laadukkaita juoksukenkiä.

    En saanut tennareita ulos leivinpaperista, kun jo kuulin korvissani sanat: syksyllä sitten maratonille! Yhdessä treenataan ja työ alkaa Nyt. Ennen lause olisi ollut huumoria. Nyt se on ihailtavaa määrätietoisuutta ja uuden elämän vähimmäistavoite. Muutuin uimahallipyyhkeeksi, menin kasaan. Ei auttanut vaikka sanottiin, että huumoriahan tämä, kun ei se ole.

    Juoksemisen aloittamisessa tuskaisinta ovat ensimmäiset kolme kuukautta. Siksi en ole koskaan aloittanut. Kokeillut olen munasti, pieniä repäisyjä. Katseet ovat kertoneet, miten ihmiset ovat ilahtuneet nähdessään Fingerporista karanneen hahmon harjoittavan omintakeista kulkuaan. Suussa ei viivy ainoastaan verenmaku, se sekoittuu väljähtänyttä Portteria muistuttavaan vatsahappoon ja jostain on lurautettu ylivuotista sillilientäkin sekaan. Siinä sorbetissa ei haaveile marathonista. Mielessä on vieläkin ylevämpää: ihmisarvoinen elämä.

    Liikunta on muuttunut. Huippu-urheilijan pitää olla ankara itselleen, jos haluaa olla. Nyt tuo ankaruus ja rajut aikataulut ovat hiipineet tavallisten arkeen. Jos ostat juoksukengät, niin kuin minä idiootti krapulassa tein, se on sitten menoa. Missä on sykemittari? Mobiilikunto-ohjelma? Exeltaulukot. Seuranta. Proteiinijauheet. Kisakausi. Herkistely. Intervallit - ja nirvana.

    Sosiaalinen media on kuin luotu juoksupäiväkirjaksi. Punoittavia naamareita, kuin kahden tunnin jörnimisen jäljiltä. Alla kilometrit, aika ja keskisyke. Kukaan ei jää siitä tiedosta paitsi kuinka usein meidän perheessä lihan iloja harjoitetaan.

    Voisin kuvitella, että kävisin jolkuttelemassa kevään kunniaksi kerran viikossa. Löysästi. Kääntyisin katsomaan perseet rytmin rikkoontumatta. Pysähtyisin Lounaispuiston grillin kohdalle vähäksi aikaa nuuhkuttelemaan. Kyseessä on kuitenkin maailman toiseksi parhaat hajut.

    Mutta kun en uskalla! Maailma ehti jo muuttua. Media teki elämästämme sietämätöntä. Sukeltajakin tietää, että ympäristön painetta ei pysty kiertämään. Olen niin heikko, että saattaisin lähteä mukaan hulluun urheiluun. Kohta jo juoksisin viisi kertaa viikossa ja lihaskuntoharjoitteet päälle. Olisin mennyttä miestä. Häpeäisin itseäni.

    Luin tänään terveysuutisen. Se oli päivän kahdeksas. KOVA HIKILIIKUNTA VÄHENTÄÄ KUOLEMANRISKIÄ. Minä kun luulin, että kaikki kuolevat. Ei. Ne jotka juoksevat kovaa säilyvät ikuisesti hengissä. Reippaan ilmekin kertoo uskosta.

    Jos nyt saisin mielenhäiriön ja survoisin jalkani niihin uusiin lenkkareihin, juoksisin pakoon kuolemaa. Näyttäisin hätääntyneeltä. Halveksisin lahjaa, hetken kauneutta.

    Maailman vanhin ihminenkin kuoli. Mietin eilen, miksi se on uutinen. Tänään tajuan, että kirjoittaja oli joku lahjakas harrastajajuoksija. Hänen maailmankuvansa sai jarrutusjäljen.

    Maallikkosaarnaaja Maasola

  • Äänellä on valtava voima. Ääni on käyntikortti, se antaa ensivaikutelman, äänen perusteella luomme vahvan mielikuvan siitä, millainen ihminen on.

    Ääni voi olla myös työkalu. Sitä pitää hoitaa ja huoltaa, jotta se kestää.

    Elämme maailmassa, joka on täynnä ääniä. Toiset niistä ovat miellyttäviä, toiset inhottavat. Miksi jonkun ääni kietoo meidät turvallisuuden tunteeseen ja toisen ääni taas riipii luita ja ytimiä myöten?

    Ääni voi myös parantaa. Äänellä ja ääntelemällä voi hoitaa kipua, hyräily tekee hyvää sekä sille, kelle hyräillään, että hyräilijälle itselleen.

    Hiljaisuus on arjen monipuolinen voimavara. Ystävykset voivat istua pitkänkin tovin hipi hiljaa, koska hiljaisuus on mitä suurin luottamuksen ja ystävyyden osoitus. Mutta hiljaisuus voi olla myös mitä julmin sosiaalisen vallankäytön väline esim. perheissä ja työpaikoilla.

    Kaikki kotona heittäytyi äänen voiman vietäväksi Nuuksion kansallispuistossa, keskellä pimeää metsää, kodan uumenista.

    Vieraiden kera intouduttiin kokeilemaan niin naurun rentouttavaa vaikutusta kuin harmonisella äänen kuljetuksella tapahtuvaa rentoutumistakin.

    Sanna Pirkkalaisen ja Paula Jokimiehen luotsaamassa keskustelussa mukana olivat:
    muusikko, mainosääni Pasi Ruohonen,
    vokologi, äänenkäytön asiantuntija Bianca Hösli,
    synnytyslauluvalmentaja, muusikko Johanna Hytti,
    ääniparantaja Michael Schirmer ja
    retriittiohjaaja Simo Kuurne,
    hiljaisuuden tutkija Outi Ampuja
    ja kokenut luonnossa liikkuja Annu Huotari

  • Kaikki kotona -lähetys pisti puikot heilumaan ja uppoutui käsitöiden kiehtovaan maailmaan. Perustimme ompeluseuran radioaalloille.

    Kuinka neulomisesta syntyy levollinen mieli ja onnistumisen ilo? Keskustelussa mukana kässämartta Ilona Laulajainen ja Hupsistarallaa -käsityöbloggari Terhi Viinikanoja sekä toimittajamme Sanna Pirkkalainen.

    Kässämartta Ilona Laulajaisella on studiokutimena työn alla sukkapari, jonka neulonta aloitetaan kärjestä. Erikoista on se, että kutominen tapahtuu pyöröpuikoilla. Käsitöitä paljon tekevä Ilona on tällä hetkellä hurahtanut pussukoiden ompeluun ja uteliaana ihmisenä hän innokkaasti kokeilee myös kaikkea uutta.

    - Olen mukana Marttaliiton järjestämässä kässämartta -toiminnassa. Käyn Martta -yhdistysten käsityöiltojen vetäjänä. Meillä on kässäkahviloita, paikkoja jotka ovat avoimia Martoille ja ei Martoillekin. Siellä tutut ja tuntemattomat tekevät käsitöitä yhdessä, mikä luo yhteenkuuluvuutta. Yksin näpertely ei aina riitä, on myös kiva nähdä, mitä muut tekevät.

    Bloggari Terhi Viinakanoja toi mukanaan studioon hieman isomman neulontaprojektin, vauvan peitto lahjaksi tuttavalle valmistuu vauhdilla.
    Terhi kertoo aloittaneensa Hupsistarallaa -blogin kirjoittamisen keväällä 2008, kun insinööriopinnot olivat loppusuoralla.

    - Silloin tuntui, että nyt on aikaa taas harrastaa. Blogini nimi Hupsistarallaa viittaa siihen, että minunkaan tekeleeni eivät aina onnistu ihan nappiin. Kahdeksan ja puoli vuotta bloggaajana on nyt takana ja edelleen laitan blogiini niin pienet kuin suuretkin käsityöni näytille. Kun käsityöni ovat julkisia, kyllä se kannustaa ja inspiroi minua. Kun liitän valmiista käsityöstä kuvan blogiin, tuntuu se itsellekin palkinnolta valmiista työstä.

  • Moni haluaa, että tuhkat ripotellaan aikanaan metsään. Kansanedustaja haluaisi ripotella metsään jo nyt - ja vielä elossa olevia ihmisiä!

    Kotimaassa on jo monta päivää ihasteltu kansanedustaja Susanna Kosken reseptiä nuorten miestemme toimettomuuteen. Kansanedustaja tiesi, että metsässä on paljon tekemätöntä työtä, ei tarvitse kuin junan ikkunasta katsoa. Siitä tekemään. Nuoret ovat valitettavasti fiksuja. He tietävät, että motivaatio on piilossa puun ja kuoren välissä. Samassa paikassa on myös nila, puun pehmeä solukko, johon motivaatio ajan saatossa liukenee.

    Kaikessa tässä hepulissa unohtuu, että kyse on vakavasta asiasta. Miten Suomen huoltosuhde saadaan paremmaksi, verotuloja kassaan ja miten saadaan se iso joukko kotiin jääneitä nuoria miehiä ymmärtämään jotain yhteiskunnallisen ansaintalogiikan päälle.

    Pitäisikö nuoret miehet päästää metsään? Poliittinen broileri ei siellä selviytyisi, mutta hieman villimpi otus saattaisi. Ainakin työn pitäisi olla tuottavaa. Risusavotta on enemmän vapaa-ajalle kuuluvaa toimintaa, johon vanhemmat vielä täysi-ikäisenkin pakottavat. Varmasti kansanedustajakin tarkoitti kunnon tukkien kaatamista ja luonnollista karsintaa.

    Ja joku pilaa aina kaiken! Ammattilaiset eivät tietenkään kouluttamattomia julleja metsään päästäisi. Yksityismetsätalouden työnantajien puheenjohtaja Antti Teivaala sanoo metsätöiden olevan nykyään ammattilaisten itsenäistä työtä ilman valvovia esimiehiä. Ammattitaidoton saa lyhyessä ajassa paljon tuhoa aikaan. Puuliiton mies säestää Husqvarnalla.

    Muutenkin metsurien keski-ikä on noussut. Juuri valmistuneet nuoret metsurit ovat alalla vain muutaman vuoden, koska työ on kuulemma henkisesti ja fyysisesti rankkaa ja yksinäistä.

    Poliitikoilta tulee niin vähän laadukasta mahlaa, kuin rikkinäisestä pipetistä, että vielä en teilaisi kokoomuslaisen nuoren kansanedustajan neronleimausta.

    Kansallinen kokeilu voisi tulla kyseeseen. Kaikki nuoret miehet, joilla opinnot jäävät kesken ja energiajuoma kasvaa käteen, kuljetettaisiin määräajaksi metsään. Ehdotan puolta vuotta, mutta nokkela kansanedustaja näkee isomman kuvan kuin minä ja näkisi mielellään varmaan kollit havujen siimeksessä ainakin pari vuotta. Tai siis olisi näkemättä.

    Nimittäin maailmalla, meilläkin, joutilaat parikymppiset miehet ovat se kallein aines. Heillä on tuskastumisgeneraattorin kehittämää voimaa ja konepellin alla luontainen kuohunta. He saattavat ajaa liian kovaa ja lyödä vastaantulijaa. Jos nämä saataisiin metsään, olisivat poissa muusta pahanteosta. Osa poimisi kansanedustajan liisteisessä unessa poroille jäkälää ja brittiläinen lihava turisti saisi Jouluna ratsastaa pullealla porolla. Toiset tallentaisivat kännykameroilla viimeisiä aarniometsiämme tulevien sukupolvien iloksi.

    En tiedä miten ruumiillinen työ saa tulevaisuudessa nuoret julperomme innostumaan. Hiki ja luonto ovat monelle kännykän kasvatille luonnottoman tuntuisia asioita.

    Maallamme on edessään ihania haasteita. Meidän täytyy olla realisteja ja kehittää yhteiskunnan kannalta ihan uudet tuottavuus- ja ansaintamallit. Mielikuvitusta ei ole enää varaa kahlita. Puiden sijasta pitää nähdä seuraavat jatkojalosteet.

    Siksi tervehdinkin suurella ilolla uutista, jonka mukaan tulevana Jouluna meidän kinkkurasvamme saavat uuden elämän biodieselinä ja mäski vieläpä lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen.

    Tunnen lähipiirissäni veijareita, jotka paistavat jo nyt kaksi joulukinkkua. Nyt he paistavat varmasti kolmannen ja syövät itsensä lähelle kuolemaa. Ja nauttivat ajatuksesta, että kaikella tällä sulaneella laardilla Suomi lähtee väkisinkin nousuun!

    Lisää ideoita tarvitaan. Kyyneleet voidaan pullottaa, niin kuin nais-kisu laulussa jo suosittaa.

    Työtehoseuran entinen aktiivi oli ehdottanut siemennesteen keräämistä tapettiliisteriksi, mutta hieno idea kuulemma torpattiin viime hetkellä tasa-arvon vastaisena.

    Maallikkosaarnaaja Maasola

  • Rajojaan voi ja pitääkin koetella. Nykyisin puhutaan muun muassa epämukavuusalueelle menemisestä. Sillä tarkoitetaan yleensä, että tehdään jotain henkisesti haastavaa, eli esimerkiksi julkista esiintymistä pelkäävä pitää puheen, tai vaikkapa tanssitaidoton päättää osallistua burleskiesitykseen.

    Mutta eikö sekin ole epämukavuusalueelle menemistä, että tajunnan hämärtyessä jatkaa matkaa kohti maaliviivaa tai että roikkuu nahkaan työnnettyjen koukkujen varassa katossa? Ja mikä on niin mahtavaa, että on valmis kestämään kipua uudestaan ja uudestaan?

    Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat entinen kilpakävelijä, TUL:n liikuntapäällikkö Antti Kempas ja friikkishow-esiintyjä, kehonmuokkausartisti Lassi Sidoro.

    Antti Kempaksen mukaan 50 km:n kilpakävely on äärimmilleen viety suoritus, jossa kontrolli pysyy kävelijällä aina 35 kilometriin saakka.
    - Viimeisen 15 km:n ajaksi kytkeytyy autopilotti päälle, silloin alkaa näkyä sammumisia, oksentelua ja pyörtymisiäkin. Jos urheilija ei kuuntele omaa elimistöään ja ei osaa lukea kehon lähettämiä ennusmerkkejä, suoritusteho alkaa laskea.

    - Siinä kamppaillaan pääosin itseään vastaan, vaikka kilpakavereitakin radalla on. Perusduuni tehdään harjoituksissa maanteillä, ja kisat ovat vain huipentuma, jossa nautitaan euforian ja hyvänolon tunteesta.

    Lassi Sidoro huomauttaa, että sideshowhun ei liity jatkuvia treenaamiseen liittyviä kiputiloja kuten urheilutreenissä.
    - Emme juurikaan treenaa teknisesti temppuja etukäteen, vaan kipukokemus otetaan vastaan esityksessä. Teoria, tekniikka ja muut seikat voidaan harjoitellessa käydä läpi. Ei kukaan joka päivä ala tökkiä neuloja kehoonsa ihan vain treenatakseen. Mieluummin kannattaa treenata sitä, miten temppu rakennetaan showhun sisään. Kipu ei ole tavoite, vaan hyvä show.

    - Kipu on työväline, välttämätön paha ja tärkeä asia, johon joutuu keskittymään päästäkseen hyvään lopputulokseen showssa. Kipu myös kertoo suoritukselle rajat. Se koettaa asettaa rajoja jo aikaisemmin, kuin olet niitä valmis vastaanottamaan. Aina kuitenkin saat vähän neuvoteltua kivun kanssa ja katsottua vielä, missä oikeesti mennään.

    Kaikki kotona -lähetys kuultiin tiistaina 27.9.2016. Toimittajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

Inga kommande avsnitt

Lyssna också