Aristoteleen kantapää

on 19.10.2016

  • 24 min
  • tillsvidare

Suomi elää metsästä, sanotaan. Mutta ei ole sanottu vasta kuin 33 vuotta. Suomen Metsäteollisuus ry käynnisti vuonna 1983 Sopu-nimisen projektin, jolla haluttiin notkistaa jäykäksi menneitä puumarkkinoita asiakaskeskeisellä, metsänomistajan tarpeista lähtevällä toimintatavalla. Yksi osa projektia oli Suomi elää metsästä –kampanja, jonka mainoslausetta myöten suunnitteli Matti Harkonmäki, mainostoimisto Harkonmäki Oy:n perustaja ja johtaja. Ja hyvin Harkonmäki kampanjan lauseen suunnittelikin, koska sitä käytetään yhä. Jakson vieraana on Kotimaisten kielten keskuksen sanaston asiantuntija Kirsti Aapala, joka kertoo havupuita kuvaavien sanojen alkuperästä.

Sändningar

  • on 19.10.2016 17.20 • Yle Radio 1

Avsnitt

  • Aristoteleen kantapää on kaivanut esiin kiinnostavia haastattelunpätkiä, jotka eivät ole mahtuneet varsinaisiin ohjelmiin syksyllä 2016. Ääneen pääsevät muiden muassa presidentti Tarja Halonen ja intiaaniasiantuntija Riku Hämäläinen. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.
    ---

    Kirsti Aapala kävi lokakuussa kertomassa meille, mistä havupuiden nimet juontuvat. Marjakuusi on saanut nimensä tuntomerkkiensä perusteella.

    SAK:n historioitsija Tapio Bergholm kävi syyskuussa avaamassa meille työehtosopimusterminologian syntyhistoriaa. Kuulemme miksi toisten järjestöjen nimilyhenteet ovat pidempiä kuin toisten.

    Uudenvuoden kynnyksellä pyysimme kaksi kautta tasavallan presidenttinä istunutta konkaria Tarja Halosta valottamaan meille, miten tasavallan presidentin uudenvuoden puheet syntyvät. Joskus valmistautuminen voi tapahtua dramaattisella hetkellä. Näin oli vuonna 2004, kun tsunamiuutinen levisi maailmalle.

    Tanssintutkija Petri Hoppu johdatti meidät joulukuussa kotoisten kansantanssiemme maailmaan. Samalla, kun sanojen polska, katrilli ja tanhu selviteltiin, muinainen maailma alkoi hahmottua paikkana, jossa kansainväliset virtaukset – kuten muotitanssit – kulkivat vastustamattomasti syrjäisimpiinkin torppiin ilman radiota, televisiota, äänilevyjä tai internetiä. Kuulemme miten menuetti levisi hovista kansan pariin ja kuinka vaatekappaleet ja tanssit antavat vaikutteita toisilleen.

    Yhdysvalloissa vietetään elokuussa kansallista Navajo-koodinpuhujien päivää sen kunniaksi, että toisen maailmansodan aikana joukko navajoja toimi Tyynenmeren rintaman radisteina. Navajoiden kieli toimi koodina, jota japanilaiset eivät pystyneet murtamaan.

    Käytimme tilaisuutta hyväksemme tutustuaksemme intiaaniasiaintuntija dosentti Riku Hämäläisen johdolla Pohjois-Amerikan intiaanikieliin. Ensiksi saamme kuulla kaikille valkonaamoille tutun inkkarisanan tomahawk etymologiaa. Oppivatko eurooppalaiset helposti uuden mantereen asukkaiden kieliä? Oliko Pohjois-Amerikan intiaaneilla jonkinlaista myyttistä runoelmaa tai eeposta?

    Elokuussa keskustelimme tietokirjailija Jukka Korpelan kanssa viivojen hämmentävästä maailmasta. Minkä pituinen on ajatusviiva? Mitä eroa on tavuviivalla ja ajatusviivalla? Entä ranskalainen viiva?

    Syyskuussa ohjelmassamme vieraili yritysten brändejä tutkinut Timo Leppänen. Hänen kirjansa Merkilliset nimet on hauska lukukokemus kaikille, jotka ovat miettineet, mistä tulee virvoitusjuoman nimi Koff.

    Risto Pulkkinen avasi marraskuussa Aristoteleen kantapäälle suomalaisen kansanuskon sanastoa. Pulkkiselta ja Stina Lindforsilta ilmestyi viime vuonna järkälemäinen sanakirja nimeltään Suomalaisen kansanuskon sanakirja. Se kertoo sanakirjan muodossa huimia asioita menneiden aikojen maailmasta, jossa uskonnollisuus oli kiinteä osa elämäämme. Mm. keijukaiset ovat nykymaailmassa täysin väärinymmärrettyjä.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    Kuva: YLE/Erkki Wranger

  • Aristoteleen kantapää selvittää mitä on oikeustulkkaaminen, ja miten se eroaa tavallisesta tulkkaamisesta. Miksi tulkkia tarvitaan yhä useammin suomalaisissa oikeussaleissa? Haastateltavana on oikeustulkki ja tutkija Nina Isolahti. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.

    Muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset eivät ole kovin hyvä esimerkkejä meille nykyajan kielten opiskelijoille. Näille sivistyskansoina pidetyille antiikin kulttuureille vieraan kielen opettelu oli kauhistus ja alentavaksi koettua puuhaa. Niinpä orjia, vankeja ja eri etnisten ryhmien risteymänä syntyneitä pakotettiin opettelemaan kieliä ja toimimaan tulkkeina.

    Kaupankäynti, uskontojen levittäminen ja löytöretket ovat työllistäneet tulkkeja aina. Simultaanitulkkaus kansainvälisessä neuvottelussa keksittiin vuonna 1927 Sveitsissä työläisten kansainvälisessä kokouksessa, mutta koska se oli kallista, sitä ei käytetty uudestaan ennen kuin Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynneissä vuonna 1945. Tämän jälkeen simultaanitulkkaus yleistyikin vauhdilla ja kun oikeuden istuminen Nürnbergissä loppui vuonna 1947 Yhdistyneet kansakunnat päätti ottaa simultaanitulkkauksen jatkuvaan käyttöön kokouksissaan.

    Tulkkaaminen oikeudessa ei suinkaan päättynyt Nürnbergin oikeudenkäyntiin. Itseasiassa meillä Suomessakin tulkkaaminen oikeussaleissa ja muissa juridisissa yhteyksissä on viime vuosina ollut koko ajan lisääntymään päin.

    Nina Isolahti on opiskellut, tutkinut ja harjoittanut oikeustulkkaamista. Miten se eroaa tavallisesta tulkkaamisesta? Miksi Suomessa on totuttu oikeustulkkaamiseen? Onko kyseessä hämärän lakikielen tulkkaamisesta arkikielelle? Kysytään Nina Isolahdelta.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    Kuva: Korkein oikeus YLE/Nella Nuora

  • Joskus itse paperi kertoo tutkijalle enemmän kuin sille kirjoitettu teksti. Näin väittää Kansallisarkiston sektorijohtaja, paperikonservoinnin asiantuntija István Kecskeméti. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura, Tina Cavén ja Jani Tanskanen.

    Suomen sodalla oli muitakin seurauksia kuin myöhemmin Suomena tunnettujen alueiden siirtyminen Ruotsilta Venäjälle ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Sodan vuonna 1809 solmittu rauhansopimus määräsi muun muassa, että Suomea koskevat asiapaperit siirretään Tukholmasta Suomeen. Tämä hanke toteutui vuonna 1816 ja siksi joulukuun alussa vietettiin Suomen arkistolaitoksen 200-vuotisjuhlia. Onnea, arkistolaitos ja etenkin Kansallisarkisto!

    Alun perin Suomen arkistot sijoitettiin Senaatin linnaan, joka nykyään tunnetaan Valtioneuvoston linnana. 1890 arkisto sai oman rakennuksen Rauhankadulle. Kyseessä oli Pohjoismaiden ensimmäinen nimenomaan arkistolle suunniteltu rakennus ja sen suunnittelija Gustav Nyström haki työhön vaikutteita British Museumin kirjaston ja Ranskan kansallisarkiston arkkitehtuurista.

    Arkisto sai keinovalaistuksen vasta 1909, ja niinpä sen julkisivussa on paljon lasia. Kaikki valo taloon tuli ikkunoista, joista se eteni välipohjan ritilöiden halki talon läpi.

    Arkisto on kansakunnan muisti, ja se onkin yksi niin sanotuista muistiorganisaatioistamme. Muita muistiorganisaatioita ovat kaikki kirjastot ja museot. Kansallismuseo juhli 100-vuotisjuhliaan viime vuonna ja tänä vuonna museoilla on meneillään Yhteinen perintömme –hanke Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

    Kaikissa muistiorganisaatioissa säilytetään tietoa, joka useimmiten on paperille kirjoitettua tekstiä. Mutta silkan tekstin lisäksi arkistoihmisiä kiinnostaa tieto siitä, mille se on kirjoitettu. Millaisia eri papereita on olemassa? Mille kirjoitettiin ennen paperia? Onko Suomi ollut aina paperin tekemisen suurvalta? Miksei pergamentti yleistynyt jokapäiväiseen käyttöön? Kansallisarkiston aineistohallinnan yksikön sektorijohtaja Istvan Kecskemeti kertoo, mitä paperi voi kertoa.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    Kuva: Haarlan paperitehtaan paperikone vuonna 1954. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto/Mauno Mannelin

  • Presidentti Tarja Halonen kertoo, kuinka tasavallan presidentin uudenvuoden puhe laaditaan. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    ***
    Mainiossa Downton Abbey –sarjassa käsiteltiin aikojen muuttumista monella tavalla. Eräässä jaksossa kartanon isäntäväki oli kauhuissaan, kun nuori polvi halusi saada kartanoon uuden keksinnön, radion. Kammotusta aiheuttava nykyajan vempele sai lordi Granthamin silmissä armon vasta kun hän kuuli, että kuningas Yrjö V aikoo puhua radiossa.

    Kyseessä ei kuitenkaan ollut brittien joulupäivän perinne, kuninkaan puhe. Yrjö V aloitti sen vasta vuonna 1932. Downton Abbeyssä kohua aiheuttanut radiopuhe oli vuoden 1924 Brittiläisen Imperiumin näyttelyn avajaispuhe.

    Hallitsijoiden puheet kansalle ovat kuitenkin vieläkin vanhempi instituutio. Vesa Heikkisen ja Tuure Hurmeen tutkimus Suomen tasavallan presidentin uudenvuoden puheista muistuttaa, että ”Yhdysvalloissa liittovaltion tilaa koskevia puheita on pidetty jo vuodesta 1790”.

    Suomessa perinne alkoi vuonna 1935, kun presidentti P.E. Svinhufvud puhui kansalaisille radiossa kansallisen sovinnollisuuden viikon kunniaksi. Svinhufvudin puhe alkoi puhuttelulla, josta kehkeytyi uudenvuodenpuheen jämäkkä vakioaloitus: "Kansalaiset!"

    Tutkijat analysoivat ansiokkaasti presidenttiemme puheita. Kekkonen on ainoa, joka on rohjennut esittää suoria velvoitteita kansalaisille. Svinhufvud ja Paasikivi ovat käyttäneet eniten kieltoverbejä. Halonen taas viljeli paljon olla-verbiä.

    Mutta miten tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe tehdään? Kirjoittaako joku sen presidentille? Onko puheelle olemassa salainen kaava? Yksi maamme kokeneimmista tasavallan presidentin uudenvuoden puheiden kirjoittajista, kaksitoista puhetta kirjoittanut ja puhunut rouva presidentti Tarja Halonen kertoo.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    ***

    Kuva: Raili Tuikka.

  • Joulun kunniaksi otimme selvää Jeesuksen kielestä. Perehdyttäjänä on seemiläisten kielten professori Tapani Harviainen. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    ***

    Jouluevankeliumin kielet

    Luukkaan evankeliumin toisen luvun parikymmentä ensimmäistä jaetta ovat taas näinä päivinä kovassa käytössä, kun keisari Augustuksen verollepanoa muistellaan Suomen kodeissa ja kirkoissa. Ei ihme, että jouluevankeliumiksi on valittu juuri Luukkaan kertomus kaikista neljästä Uuden testamentin evankeliumista, se kertoo Jeesuksen syntymästä tarkimmin.

    Vanhin – Markuksen evankeliumi – ja nuorin – Johanneksen evankeliumi – alkavat kertoa Jeesuksesta vasta hänen julkisen toimintansa käynnistymisestä alkaen ja Matteus ohittaa syntymän vauhdikkaasti. Ensin Joosef kyseenalaisti avioliiton raskaana olevan Marian kanssa, kunnes enkeli rohkaisi häntä unessa pysymään liitossa. Sitten Joosef ei koskenut vaimoonsa ennen kuin tämä oli synnyttänyt pojan, jolle Joosef antoi nimen Jeesus. Ja sitten tulevatkin jo itäisen maan tietäjät ja Herodes huolestuu.

    Luukkaan evankeliumin alkutekstejä ei ole säilynyt alkuperäisenä. Evankeliumi on rakennettu yhdistelemällä kopion kopioita, joista mikään ei ole toistensa kanssa samanlainen. Luukasta pidetään myös Apostolien tekojen kirjoittajana, joten hänen käsialaansa on yli neljännes Uuden Testamentista.

    Tätä tuotteliasta kirjoittajaa pidetään kreikkalaisena lääkärinä, ja niin hänen tekstinsä kuin suuri osa muustakin Uuden testamentin käsikirjoituksista on kirjoitettu kielellä, jota sanotaan koinee-kreikaksi, erotuksena vanhemmasta klassisesta kreikasta ja uudemmasta bysantin kreikasta. Koinee tarkoittaa yhteistä, ja se syntyikin Kreikan eri kaupunkivaltioista tulleiden sotilaiden väliseen kommunikointiin Aleksanteri Suuren armeijassa. Kyseinen armeija myös levitti kieltä tehokkaasti valloittaessaan laajoja alueita.

    Mutta mitä kieltä puhui Luukkaan ja muiden evankelistojen päähenkilö, Jeesus? Puhuttiinko Israelissa tuolloin hepreaa? Vai puhuttiinko Rooman valtakunnassa latinaa? Seemiläisten kielten professori emeritus Tapani Harviainen kertoo.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

    ***
    Kuva: Steve Allen / Brand X Pictures

  • Mitä Lauri Viidan kummallisesta peikkorunoelmasta voi käsittää? Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäki kertoo. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    ***

    Kun viime keväänä tein ohjelmaa Lauri Viidasta ja Kukunorista, löysin Ylen Elävästä Arkistosta Arvo Ahlroosin vuonna 1965 ohjaaman elokuvan Nousu Pispalaan. Siinä Viita kulkee Pispalassa, tapaa tuttaviaan ja juttelee Pispalan olemuksesta.

    Filmi alkaa Pyhäjärveltä. Viita ja kolme muuta miestä istuu moottoriveneessä. Mies Viidan vieressä osoittaa rannassa näkyvää Pispalaa ja kysyy saksaksi, että mikäs kaupunki tämä on? Tulkki kääntää kysymyksen ja Viita vastaa innostuneena, että kaupunki tosiaan, tämä on nyt tosiaan se Pispala, puolisentoistakymmentätuhatta ihmistä toinen toisensa niskassa. Koko loppuelokuva on tavallaan selvitystä saksalaismiehen kysymykseen – mutta alun venekohtauksen jälkeen miestä ei näy filmissä ollenkaan!

    Jäin miettimään, kuka tuo vierasmaalainen mies oli. Oliko hän joku Viidan saksalainen kirjailijatuttu? Oliko Tampereella kenties tuolloin jokin kirjailijatapaaminen, johon saksalaismies osallistui?

    Pyysin virka-apua Elävän Arkiston ohjelmapäällikkö Reijo Perälältä. Hän ei tiennyt muuta kuin mitä elokuvan tietoihin oli merkitty: ”KUVA: Miehiä moottoriveneessä Pyhäjärvellä Tampereella, saksalainen mies kyselee Pispalasta”.

    Pitkä ajan kuluttua muistin, että vanha tuttuni Hannu Hyttinen on muun muassa Viita-ekspertti. Lähetin utelun hänelle. Hannulle asia oli täysin outo, mutta hän keksi oivallisen jatkosuunnitelman: jospa kysyisin suoraan Arvo Ahlroosilta! Oivallinen neuvo!

    Ahlroos vastsi puhelimeen hiukan yllättyneenä. Hän muisti elokuva hyvin, se oli hänen ensimmäinen filminsä, kun hänet palkattiin Yleisradioon. Hän muisti päättäneensä tehdä jutun Viidasta heti saatuaan pestin.

    Ja sitten päästään saksalaismieheen. Ei hän mikään saksalaismies ole. Lauri Viita oli keksinyt idean veneilystä ja saksalaisesta, joka kysyy Pispalasta. Kun saksalaisia ei ollut saatavilla, rooliin pyydettiin ja saatiin tamperelainen kieltenopettaja Martti ”Masa” Karttunen. Kiitos Arvo Ahlroos arvoituksen ratkaisemisesta!

    Juhlavuottaan viettävän Lauri Viidan leikkisää Kukunor-runoelmaa on pidetty toisaalta järjettömänä opuksena ja toisaalta eräänä suomalaisen nonsense-runouden huippuna. Arviot eivät ole kaukana toisistaan, tarkoittaahan englannin sana nonsense järjen, sense vastakohtaa, ei-järkeä, hölynpölyä.

    Mainio yhteensattuma on se, että vuonna 1846 eli tasan 170 vuotta sitten englantilainen Edward Lear julkaisi kirjan nimeltään A Book Of Nonsense, jota pidetään ensimmäisenä nonsense-tyylilajin teoksena. Juhlan kunniaksi se on nyt suomennettu nimellä Hölynpölykirja.

    Keväällä keskustelimme Lauri Viidan Kukunoria tutkineen Sakari Katajamäen kanssa teoksen ulottuvuuksista ja nyt jatkamme teoksen puimista siitä mihin jäimme. Voiko moneen suuntaan vihjailevaa Kukunoria ymmärtää, jos ei tiedä, mihin se kulloinkin viittaa? Mikä on unen merkitys Kukunorin juonen kululle? Keneen viittaa Heluna Himagon-Kamelungliangelon?

    ***

    Kuva Esko Salmisesta ja Liisamaija Laaksosesta Jukka Sipilän televisioelokuvassa Kukunor, 1973: Håkan Sandblom

  • Mistä tulevat suomalaiset kansantanssit ja niiden nimitykset? Vieraana tanssintutkimuksen dosentti Petri Hoppu. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    ****

    Suomalaisen tanhun juurilla

    Suomalainen kansanmusiikki on kummallista. Tai ehkä pitäisi sanoa, että eurooppalainen kansanmusiikki on kummallista. Mehän tiedämme, että aitoon alkuperäiseen kansanmusiikkiin kuuluu hypnoottinen ja kumea rummutus, niin kuin Afrikan, Amerikan ja Kauko-Idän asukkaiden aidoissa musiikeissa. Mutta eurooppalaisten kansojen perinnemusiikki on kimeää pillien pihinää ja viulujen vingutusta.

    Suomessakin oli aikoinaan rumpuja, niin kuin koko Skandinaviassa. Ne olivat kuitenkin noitarumpuja, jotka muuttuivat ongelmallisiksi kristinuskon levitessä pohjoiseen. Lapin noitarummut kerättiinkin pois käyttäjiltään ja ne koottiin Kööpenhaminaan museoon. Ikävä kyllä museo ja rummut tuhoutuivat kaupungin palossa vuonna 1795. Joka tapauksessa pohjoisen Skandinavian noitarumpuja on käytetty aikoinaan ilmeisesti enemmänkin shamanistiseen toimintaan kuin varsinaisesti tanssimusiikin tuottamiseen.

    Niinpä kun suomalainen haluaa mennä musiikillisille juurille eli rootseille, hän kuuntelee bluesia, bluegrassia ja countrymusiikkia. Näin koko maailman valloittanut amerikkalainen populaarikulttuuri on antanut meille kaikille myös yhteiset alkuperäismusiikit.

    Täällä kotimaassa tyydymme kansanmusiikkiin, jota pelimannit esittävät viuluillaan ja harmonikoillaan. Sana pelimanni tulee ruotsin soittoniekkaa tarkoittavasta sanasta spelman, viulu tulee niin ikään ruotsin sanasta fiol, ja harmonikka on ilmeisesti lainattu saksan handharmonika-nimiseltä soittimelta.

    Onneksi meillä on supisuomalainen kansantanhu, joka tänä vuonna viettää 150-vuotisjuhlavuottaan. Mistä tulevat näiden aitojen suomalaisten tanssien nimet, kuten polska, katrilli ja tanhu? Tampereen yliopiston tanssintutkimuksen dosentti Petri Hoppu on tutkinut kansantansseja yli kahden vuosikymmenen ajan, joten annetaan hänen kertoa.

    ***

    Kuva: Kalle Kultala / Yle.

  • Nykyisen Gabonin rannikolla elettiin ilon hetkiä. Brittiläinen Alice Clayton synnytti poikalapsen, joka sai isänsä ja isoisänsä mukaan nimen John Clayton III. Jälkipolvet muistavat vastasyntyneen paremmin Lordi Greystokena eli Tarzanina, apinoiden kuninkaana.

    Oikeasti Tarzan tietenkin näki päivänvalon amerikkalaisessa All-Story -lehdessä lokakuussa 1912 silloin 37-vuotiaan Edgar Rice Burroughsin kirjoittamassa tarinassa. Tarina julkaistiin kirjana vielä samana vuonna ja siitä eteenpäin kirjoja ilmestyy vielä 24 kappaletta.

    Mutta olisiko Tarzanin tarina mahdollinen? Voisiko apinaheimo ottaa ihmisvauvan kasvatettavakseen? Voisiko apinana kasvatettu lapsi oppia lukemaan kuvakirjoista itsekseen? Onko apinoilla voitonhuutoa? Tätä on kysyttävä monien alojen asiantuntijalta, professori Anto Leikolalta.

    Pasi Heikura
    aristoteles@yle.fi

  • Päätä särki ja astmaakin sairastettiin keskiajan Englannissa. Mutta kuinka sairauksista, ruumiinosista ja hoitovälineistä kirjoitettiin keskiajan lääketieteellisissä teksteissä? Vieraanamme on aiheeseen perehtynyt tutkija Juhani Norri. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    ****

    Olemme tottuneet siihen, että englanti on maailmankieli, joka alituisesti vaanii muita kieliä. Näin ei tietenkään ole aina ollut. Esimerkiksi varhaisella keskiajalla englannin ylivalta ei edes Isossa-Britanniassa ollut taattu. Sen jälkeen, kun Vilhelm Valloittaja oli vuonna 1066 – eli 950 vuotta sitten – johtanut normannit Englantiin, niin sanottu anglo-normannilainen kieli eli eräs pohjoisranskan murre oli levinnyt maahan tehokkaasti.

    Muun muassa lääketieteellistä kirjallisuutta ei varhaisella keskiajalla löytynyt englanniksi, vain anglo-normanniksi ja etenkin latinaksi. Tilanne alkoi korjaantua vasta keskiajan puolivälin jälkeen.

    Miten englannin kieli alkoi taipua lääketieteen kieleksi? Tähän kysymykseen tuo valoa Tampereen yliopiston englannin kielen lehtori, tohtori Juhani Norrin tämän vuoden loppukeväällä viimeistelemä jättiläismäinen sanakirja Dictionary of Medical Vocabulary in English, 1375–1550.

    Kyseessä on melko jättiläismäinen sanakirja. Se on kaksiosainen, sivuja sanakirjassa on yhteensä 1 294 ja hakusanoja 12 608. Ja Norri on jo rajannut aihetta ja keskittynyt keräämään vanhoista dokumenteista lähinnä ruumiinosien, tautien, instrumenttien ja lääkkeiden nimiä.

    Selailijalle sanakirja on jännittävä seikkailu. Hakusanan death eli kuolema kohdalta löytyy niin merkitys kuolema ja great death (iso kuolema) eli rutto kuin little death (pieni kuolema) eli pyörtyminen!

    Millaisia tauteja keskiajan Englannissa podettiin? Millaisilla lääkkeillä noita tauteja parannettiin? Keillä oli tieto parantaa tauteja? Millainen urakka Juhani Norrilla oli sanakirjan tekemisessä? Miten keskiajan englanniksi olisi puhuttu tämän syksyn influenssa-aallosta? Kysytään Juhani Norrilta.

    ****

    Kuva vesikauhuisen miehen päästä keskiaikaisessa lääketieteellisessä kirjoituksessa: Cambridgen yliopisto, Emmanuel Collegen käsikirjoitus n:ro 69.

  • Miten muinaissuomalaiset puhuivat jumalista ja haltioista? Miksi pohjoissuomalaiset toivottivat toisen tervemenneeksi Helsinkiin, kun halusivat pahasti sanoa? Suomalaisen kansanuskon sanoihin perehdyttää uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    ***

    Mikael Agricola oli huumorimiehiä. Vuonna 1551 hän laati Psalmien kirjan eli Daavidin psalttarin alkuun luettelon suomalaisista pakanallisista jumalista. Hänen mukaansa Häme ja Karjala uskoivat eri jumaliin, joita kummallakin oli tasan tusina. Näin Agricola kirjoitti jotakuinkin nykysuomeksi käännettynä Hämeen jumalista:

    Epäjumalia monia tässä, muinoin palveltiin kaukana ja läsnä.
    Näitä kumarsivat hämäläiset, sekä miehet että naiset.
    Tapio metsästä pyydykset soi, ja Ahti vedestä kaloja toi.
    Väinämöinen virret takoi, Rahko kuun mustaksi jakoi.

    Ja niin edelleen. Karjalaisten jumalista Agricola tiesi taas seuraavaa:

    Vaan karjalaisten nämä olivat, epäjumalat joita he rukoilivat.
    Rongoteus ruista antoi, Pellonpekko ohran kasvun soi.
    Vironkannas kauran kaitsi, muutoin oltiin kaurasta paitsi.
    Äkräs herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
    Köndös huuhdat ja pellot teki, kun heidän epäuskonsa näki.

    Ja niin edelleen. Entä missä se huumori sitten piilee? Se löytyy loppukaneetissa, jossa piispa kertoo rennolla otteella, että lisäksi: Palveltin mös paljo muuta / Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta.

    Risto Pulkkinen ja Stina Lindfors ovat kirjoittaneet suomalaisen kansanuskon sanakirjan. Uskontotieteen dosentti Pulkkinen on oikea ihminen kertomaan, mihin täällä uskottiin ennen kristinuskon saapumista vai uskottiinko mihinkään.

    Kuva: Pentti Palmu / Yle.

  • Salakirjoitusten maailmaan johdattaa professori emerita Kaisa Nyberg. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    ***

    Syyskuussa vuonna 1974 yhdysvaltalainen matemaatikko Whitman Diffie vieraili puhujana IBM:n laboratoriossa. Tiedemiehen ja pitkätukkahipin sekoitus Diffie mietti työkseen tuolloin vielä utopistista aihetta: miten internet olisi mahdollinen.

    Oli kulunut vasta viisi vuotta siitä, kun Pentagonin ARPANET oli saanut neljä tietokonetta kytkettyä yhteen. Varsinainen internet syntyisi vuonna 1982 ja World Wide Webin syntyyn vuonna 1990 oli vielä aikaa. Mutta Diffiellä oli asiasta jo idea ja hän pohti päivittäin tietokoneiden verkon suurinta ongelmaa: miten sähköpostit, luottokorttitiedot ja muu tieto pysyisivät verkossa salaisina niin, ettei salauksen avainten välittämisestä tulisi liian suurta ongelmaa.

    Ratkaisua ei kuitenkaan tuntunut löytyvän ja IBM:n luentokeikallakin yleisö taas kerran vaikutti epäilevältä. Mutta luennon jälkeen hän kuuli, että laboratoriossa oli äskettäin vieraillut joku muukin puhumassa avaintenjakelukysymyksestä.

    Kyseessä oli kalifornialaisprofessori Martin Hellman. Diffie innostui ja lähti samana iltana ajamaan mantereen halki 5000 kilometrin päähän tapaamaan Hellmania. Tämä oli yllättynyt, kun Diffie vihdoin soitti ja ehdotti tapaamista. Kaksikko keskusteli rakkaasta aiheesta Hellmanin luona yli puoleenyöhön ja päätti yhdistää voimansa avaintenjakeluongelman ratkaisemiseksi.

    Alkoi sinnikäs puurtaminen. Ratkaisua lähdettiin etsimän yksisuuntaisten funktioiden maailmasta. Vihdoin keväällä 1976 Hellman hylkäsi illalla työhuoneessaan jälleen yhden idean ja jatkoi kohti seuraavaa. Se vaikuttikin lupaavalta ja hän raapusti ideansa paperille puolessa tunnissa. Vasta aamulla hän pääsi kertomaan ideansa tovereilleen, ja nämä tajusivat ratkaisun olevan niin yksinkertainen, että se toimisi, salauksen avainten avoin jakelu olisi mahdollista. Heillä ei tosin ollut siihen yhtälöä, sen keksivät myöhemmin niin ikään yhdysvaltalaiset matemaatikot Rivest, Shamir ja Adleman.

    Neljäkymmentä vuotta sitten, marraskuussa 1976 Diffie ja Hellman julkaisivat ajatuksensa informaatiotieteellisen julkaisun artikkelissa. Sen pohjalta internetille pystyttiin laatimaan salaus, joka mahdollisti ihmisten yksityisen toiminnan verkossa. Kaksikko saikin ansiostaan viime vuonna ”tietokonealan Nobel-palkinnoksi” mainitun Turingin palkinnon.

    Millainen historia salakirjoituksella on? Miten Caesar salasi viestinsä? Kuka mursi saksalaisen Enigma-salauksen? Professori emerita Kaisa Nyberg on tutkinut kryptologiaa, annetaan hänen kertoa.

    ***

    Kuvassa salakirjoituskone Mirri, jonka on suunnitellut Yleisradion tekninen johtaja Paavo Velander 1940-luvulla: Jorma Laiho / Yle.

  • Työtä tekemällä tuodaan leipää pöytään, köyhät ovat leipäjonossa ja Isä meidän -rukouksessa toivotaan jokapäivästä leipää. Miksi leipä käy ravinnon vertauskuvaksi? Millainen sija leivällä on kulttuurissa ja kielessä? Aiheeseen tutustuttaa professori emeritus Bo Lönnqvist. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

    Kuva: Arja Lento.

    ***

    Pyhäinpäivä on yksi suosituimpia kirkkopyhiämme, joten Isä meidän -rukousta luetaan puoliääneen näinä aikoina taajaan. Tämä katolisessa latinankielisessä perinteessä pater nosterina tunnettu rukous löytyy Uudesta testamentista kahdesta kohdasta. Se on osa Matteuksen evankeliumin Vuorisaarnaa, ja toisaalla Luukas kertoo, että Jeesus opetti sen opetuslapsilleen sen jälkeen, kun nämä olivat pyytäneet Jeesusta opettamaan heille, miten rukoilla.

    Isä meidän -rukous on siis ikivanhaa perua ja sen sanamuodot ovat muuttuneet aina kun Raamattua on käännetty uudelleen. Kiinnostavaa Isä meidän -rukouksen alkuperäisessä, muinaiskreikankielisessä muodossa on yksi sana, joka ei esiinny missään muualla Raamatussa eikä muissakaan vanhan kreikan kielellä kirjoitetuissa teksteissä. Sana on epiousios.

    Jännittäväksi asian tekee se, että Pyhä Hieronymus, mies, joka käänsi Raamatun hepreasta ja kreikasta latinan kielelle 300-luvun lopulla, käänsi sanan epiousios kahdella eri tavalla. Matteuksen evankeliumissa hän käänsi sen uudissanalla supersubstantial eli yliluonnollinen, transsendentaalinen tai olennainen ja Luukkaan evankeliumissa sanalla jokapäiväinen. Alkuperäisen sanan etymologia antaa mahdollisuuden kumpaankin merkitykseen, joten yksimielisyyttä sanan olemuksesta ei ole vieläkään.

    Jokapäiväisen leivän rukoileminen sopii pyhäinpäivän tienoille hyvin, koska ennen kristinuskoa näinä päivinä vietettiin vanhan maatalousyhteiskunnan sadonkorjuun ja vuoden vaihtumisen juhlaa, kekriä. Kekrin aikaan kesän sato oli tallessa, joten siitä saatettiin nauttia. Voitiin vihdoinkin syödä ja juoda oikein kunnolla.

    Mutta miten niin leipää? Miksei jokapäiväinen puuromme, perunamme tai kyljyksemme? Professori emeritus Bo Lönnqvist on tutkinut suomalaista leipäkulttuuria, kysytään häneltä.

Klipp

  • Kielentutkija elokuvissa. Aristoteleen kantapään taustatoimittaja Jani Tanskanen ja kielentutkija Lea Nieminen keskustelevat Tatu ja Patu -elokuvan sekä -kirjojen kielestä.

    Kuva kirjasta Tatun ja Patun avaruusseikkailu: © Aino Havukainen ja Sami Toivonen / Otava.

  • Aristoteleen kantapään kuulokuvasarja käy läpi 70-vuotisjuhliaan viettävän Kielitoimiston puhelinneuvonnan vuosikymmeniä. Sarjassa koetaan pikakelauksella joukko vuosikymmenten aikana esiinnousseita oleellisia kielellisiä ihmetyksen aiheita.

    Yle on tehnyt sarjan yhteistyössä Kotimaisten kielten keskuksen kanssa, ja sitä lähetään Aristoteleen kantapää -ohjelmassa kerran kuukaudessa heinäkuuhun asti.

    Viimeinen jakso 'Vuosituhannen arvoitus!' sijoittuu 2000-luvulle.

  • Usein eri alojen erikoistermistö liukuu yleiskieleen. Monesti tästä seuraa sellaisia kysymyksiä kuin seuraava kuulijamme Jyrkisakarin meille lähettämä ihmettely:

    ”Me muusikot puhumme temposta ja urheiluselostajat temmosta. Olemmeko me väärässä, vai urheiluselostajat, vai taipuuko sana tempo käyttötarkoituksesta riippuen kahdella eri tavalla?”

    Tempo on tosiaan alun perin muusikoiden kieltä. Italiasta saatu lainasana tarkoittaa yleisesti aikaa ja musiikissa se viittaa sävellyksen nopeuteen, siihen montako nuottia tietyssä ajassa soitetaan. Ei ihme, että käsite sopii hyvin aikojen ja matkojen kanssa painivan urheilunkin filosofiaan.

    Jokainen ihminen kokee ajan eri tavalla, mutta aikaa koskevissa sanoissa ei kuitenkaan voi sallia erilaisia käytäntöjä. Musiikin ja urheilun tempot taipuvat siis samalla tavalla. Niinpä Aristoteleen kantapään nopeusfraasien aikaihminen määrää jokaisen temmon käyttäjän hankkimaan metronomin ja harjoittelemaan sen kanssa sanan tempo taivuttamista tempomerkinällä apassionato, intohimoisesti: tempo, tempon, tempoa, tempoon, tempot, tempojen, tempoja, tempoihin!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Joskus eri lähtökohdista saattaa päätyä samanlaiseen lopputulokseen. Jos nyt ajatellaan vaikka pilkottamista eli sitä, että jostain näkyy vähäisen. Ja sitten pilkkomista, paloittelua, lohkomista. Kummastakin saa johdoksen pilke, joka voi tarkoittaa sitä jotain, joka pilkottaa tai vilahtaa, ja toisaalta pilkkomisen tulosta.

    Niinpä kuulijanimimerkin Puilla lämmittävä Kurikasta meille lähettämä otsikko maaliskuisesta Maaseudun Tulevaisuudesta saa aikaan huikaisevia näköaloja. Otsikko kuului näin:

    "Lemillä tehdään polttopuuta pilkettä silmäkulmassa."

    Ilmiantajamme Puilla lämmittävä Kurikasta tuumaa: ”Jos pilke on fyysistä, käynti silmälääkärillä auttaa. Henkistä pilkettä silmäkulmaan tarvinnevat kaikki!”

    Näinhän se on. Siinäpä polttoainetta ajatuksille!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Toiset muinaiset työkalut kestävät yhä käytössä, vaikka aina vaan kehittyneempiä aikoja uusine keksintöineen tulee ja menee. Puukko mainitaan jo Kalevalassa, mutta se on yhä jokapäiväisessä käytössä – niin kouriintuntuvassa kuin vertauskuvallisessa mielessä.

    Kuulijamme Pekka jäi maaliskuussa ihmettelemään seuraavaa MTV3:n formula-autoilusivujen otsikkoa:

    "Hamilton käänsi puukkoa Ferrarin selässä."

    Pekka pohtii: ”Onko Ferrari siis joutunut selkään puukotuksen uhriksi? Kuka oli se Brutus, joka petti kunniakkaan italialaistallin? Vai hakeeko otsikon kirjoittaja kenties sanontaa Hamilton käänsi puukkoa Ferrarin haavassa? Kyseinen kisahan ei mennyt Ferrari-tallilta lainkaan hyvin kun Räikkösen autokin syttyi tuleen.”

    Pekka on aivan oikeassa, vaikka Brutus onkin tulenarka esimerkki selkään puukottamisesta. Tässä Julius Caesarin tapauksessa kuvaannollista pettämisen ilmausta ei saa sekoittaa hänen salamurhansa toteuttamistapaan, jossa Brutus oli yksi kymmenistä, jotka haavoittivat hallitsijaa tikarilla edestäpäin. Ja vaikka puukko on supisuomalainen keksintö, ymmärrettävämpää on kääntää veistä haavassa silloin kun halutaan lyödä lyötyä tai hieroa suolaa haavoihin.

    Aristoteleen kantapään puukkofraasien ylijunkkari julistaakin MTV3:n formulakirjoittajan syylliseksi puukon väärinkäyttöön yleisellä paikalla ja tuomitsee hänet kesän ajaksi keskittymään selkään suukottamiseen!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Ihmiset seuraavat kielen ilmiöitä suurella mielenkiinnolla. Niin tekee myös kuulijamme Seppo, joka lähestyi meitä hiljattain seuraavalla viestillä: ”Kiitti, okei ja moi. Ei ole Suomen kieltä. Varsinkin moi, jota kuulee jopa yleisissä radio-ohjelmissa. Jos Aristoteleen kantapää olisi ystävällinen ja tutkisi mistä moinen tervehdys on pesiytynyt Suomen kieleen.”

    Kielitoimiston sanakirjasta tämä arkinen tervehdyssana löytyy, mutta vuonna 1961 ilmestyneessä Nykysuomen sanakirjassa sitä ei vielä ollut. Se on siis melko tuore tuttavuus. Se – ja muut vastaavat sanat kuten moikka – on ilmeisesti muovautuneet hiukan pidemmästä tervehdyssanasta morjens, ehkä jopa hiukan vanhaa yleismaailmallista hei-tervehdystä mukaillen. Morjens, moron ja muut vastaavat taas tulevat mitä ilmeisimmin ruotsin aamua merkitsevästä morgon-sanasta ja hyvää huomenta eli god morgon –tervehdyksestä.

    Vuonna 2002 Taru Kolehmainen kertoi tosin Kielikello-lehdessä, että hyvää ja kaunista merkitsevä sana moi on käytössä myös saksassa, hollannissa ja ruotsissa, joskus jopa tervehdyssanana.

    Onko naapurikielestä lainattu sana sitten suomea? Niin kuin vaikka reipas terve? Kaisa Häkkisen etymologisen sanakirjan mukaan sana terve on vanha iranilainen laina. Taitaa olla niin, että kielet lainaavat sanoja toisista kielistä ja mukauttavat niitä omaan suuhun sopiviksi. Ei terve ole irania, se on suomea, niin kuin sana moi.

    Joten Seppo: kyllä moi on suomea. Samoin tuhannet muut lainasanat. Joten moi ensi kertaan!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Sanonnat ja idiomit helpottavat kielenkäyttöä. Niiden avulla voimme lähettää lukijoille ja kuulijoille tutun merkityksen tutussa paketissa eikä asiaa tarvitse joka kerta kirjoittaa alusta saakka. Joskus innostumme näistä elämää helpottavista ilmaisukeinoista kuitenkin liikaa. Niin kävi kirjoittajalle Aamulehdessä maaliskuussa, kun tarkoituksena oli selvittää lukijoille rahapelimonopolin ja EU:n säädösten suhteita.

    Kuulijamme Kain lähettämässä jutussa alku oli vielä ihan helppoa:

    "Euroopan unionin komissiolla on oma lehmä ojassa, sillä…"

    Kohta lukija pääsi kuitenkin laskemaan lisää karjaa:

    "Kotimaisilla peliyhteisöillä on oman toiminnan säilyttämisen lehmä ojassa."

    Pian kirjoituksessa nautoja alkoikin vilistä oikein toden teolla:

    "Ulkomaiset peliyhtiöt liputtavat lisenssijärjestelmän puolesta. Heidän lehmänsä keskustelun ojassa ei oikeastaan ole lehmä, vaan lypsäjä."

    Nyt lukija on pudonnut jo kärryiltä kuin lehmän häntä. Aristoteleen kantapään karjafraasien ylipaimenpoika tuomitsee omien lehmien ryöstöviljelyn ojissa ja määrää kirjoittajan osallistumaan pikimmiten lähimmälle käsinlypsykurssille ja märehtimään siellä saamansa oppia kotona pötsi täynnä ainakin satakertaa!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Informaatiosota on yhä kiinteämpi osa nykyaikaista sodankäyntiä. Sitä voidaan käydä vaikka varsinaista sotaa ei käytäisikään ja sen tarkoituksena on paitsi levittää väärää tietoa, myös sekasorron aiheuttaminen.

    Ilmiantajamme Nimetön uskoo törmänneensä keskelle informaatiosotaa tammikuussa Aamulehteä lukiessaan. Lehdessä oli otsikko ’Kasarmeilla nyt kaikkien aikojen heikoimmat sotilaat’ ja sen alta löytyi seuraava lausunto:

    "Kaikkien aikojen huonoin testitulos 12 minuutin juoksutestissä valitettavasti edelleen vahvistaa nuorten miesten yhä heikentyvää kestävyyskuntoa."

    Nimetön on sekasorron vallassa: ”Miten huono testitulos vahvistaa varusmiesten kuntoa?” hän kysyy paniikin partaalla.

    Rauhoittukaa kansalaiset. Siinä esikunnan liikuntapäällikkö vain hämäsi vieraiden valtioiden tiedustelijoita, jotka vakoilevat puolustusvalmiuttamme lukemalla Aamulehteä. Jutun perusteella vakoojat välittivät päämajaansa ristiriitaista tietoa ja leimautuivat harrastelijoiksi, mikä on heille aivan oikein!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Joskus monia eri asioita merkitsevä sana alkaa merkitä vain yhtä asiaa, jos oikein keskittyy ajattelemaan vain sitä yhtä merkitystä. Tässä ei ole mitään ongelmaa niin kauan kuin sanaa ei käytä vaikkapa lehtijutussa.

    Kuulijanimimerkki Pikku Pete ja Iso Pat lähetti meille esimerkin siitä, miten yllättävän moni on alkanut ajatella tutusta sanasta vain sitä yhtä merkitystä. Tämä Pikku Pete ja Iso Patin lähettämä pätkä ilmestyi viime lokakuussa Helsingin Sanomissa, mutta viimeksi ilmausta käytettiin kesäkuun puolivälissä mm. Ylen uutissivuilla. Helsingin Sanomien ote menee näin:

    "Poliisi etsi käsiasetta Kehä I:n varresta – paljastui lasten leikkipyssyksi."

    Närkästynyt Pikku Pete ja Iso Pat puhkuu sanan käsiase käytöstä näin: ”Toimittajat ovat yhä laajemmin infektoituneet karttamaan selkeää sanaa pistooli. Tässäkin uutisessa on yksinkertaisesti kysymys pistoolista. Ei muun tyyppisestä käsiaseesta.”

    Pikku Pete ja Iso Pat on oikeassa, käsiaseitahan ovat myös puukot, tikarit, miekat, keihäät ja pertuskat. Näiden kylmien käsiaseiden lisäksi on lyhyitä ja pitkiä käsiaseita. Lyhyitä ovat pistoolit, pitkiä kiväärit.

    Joskus oikeiden sanojen karttaminen menee niin pitkälle, että kirjoitetaan revolverityyppisestä käsiaseesta eikä yksinkertaisesti revolverista. Ja täällä lienee sekaannuksen alkukohtakin: halutaan välttää sekoittamasta revolveria ja pistoolia toisiinsa, ikään kuin ne olisivat eri asia. Revolveri on yksi pistooleiden alalaji ja pistooli on yksi käsiaseiden alalaji – näin singahtaa totuus kuin pyssyn suusta!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Aristoteleen kantapään kuulokuvasarja käy läpi 70-vuotisjuhliaan viettävän Kielitoimiston puhelinneuvonnan vuosikymmeniä. Sarjassa koetaan pikakelauksella joukko vuosikymmenten aikana esiinnousseita oleellisia kielellisiä ihmetyksen aiheita.

    Yle on tehnyt sarjan yhteistyössä Kotimaisten kielten keskuksen kanssa, ja sitä lähetään Aristoteleen kantapää -ohjelmassa kerran kuukaudessa heinäkuuhun asti.

    Kuudes jakso 'Maanosa sekasorron vallassa!' sijoittuu 1990-luvulle.

  • Valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti, sanotaan. Se jätetään kuitenkin liian usein sanomatta, että valta turmelee myös kielen. Ja joskus tähän riittää vain se, että katsoo vallanpitäjistä tehtyä elokuvaa.

    Ystävämme Kapteeni Nemoji löysi tällaisesta varoittavan esimerkin Helsingin Sanomien elokuva-arvostelusta huhtikuussa. Arviossa puhuttiin italialaisesta elokuvasta, jossa senaattorin hiukan vajaaälyinen kaksoisveli nousee korkealle vallan tikapuilla. Arvostelija luonnehti valtaannousun helppoutta näin:

    "Giovanni solahtaa politiikan huipulle kuin kusi sukkaan."

    Kapteeni Nemoji ällistelee ilmausta näin: ”Kiehtova osmoosi–ilmiö”! Aristoteleen kantapään sukkafraasien ylihuopatossu ei innostu diffuusio-tulkinnasta vaan jyrähtää, että ilmaukselle kuin kusi sukassa on varattu aivan tietynlainen merkitys koillis-eurooppalaisen Suomemme kieli-ilmastossa. Se on: aivan hiljaa.

    Arvostelijan käyttämä muoto solahtaa kuin kusi sukkaan on tässä mielessä tolkuton, joten julistamme skribentin syylliseksi sukkien tuottamukselliseen likaamiseen ja määräämme hänet hoitamaan sukkapyykkivuoron koko kesän ajan.

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Kaisa Kumpula.

  • Hyvin harvalla työssäkävijällä on kokemusta eläkkeelle jäämisestä. Yleensä eläköityvät ihmiset alkavat viettää eläkepäiviään eivätkä palaa työelämään, kuten vaikkapa kertomaan toimittajille, miten eläkkeelle jäämiseen liittyvät ilmaukset menisivät oikein.

    Niinpä Helsingin Sanomien urheilutoimittaja päätyikin tammikuussa kirjoittamaan seuraavanlaisen luonnehdinnan uransa päättäneen jääkiekkoilija Kimmo Timosen leppoisasta arjesta:

    "Ikuisesti mies ei aio kuitenkaan tolpillaan pysyä."

    Niin kuin ilmiantajamme Timo muusta jutusta ymmärsi, toimittajan tarkoituksena oli ”kuitenkin sanoa, että mies ei aio jämähtää eläkepäivillään oleilemaan, vaan jotakin on tarkoitus tehdä”. Ilmiantajamme Laura taas ehätti toivomaan, että ”jatkuipa Timosen ura kuinka tahansa, toivottavasti mies sentään tolpillaan pysyy!”

    Aristoteleen kantapään laakereillalepäämis-fraasien ylitolppa-apina yhtyy toiveisiin ja julistaa skribentin syylliseksi vihjailevan fraasin käyttöön väärässä tilanteessa. Tolpillaan eli jaloillaan pysymisestä puhuminen merkitsee suomessa nimittäin pysyjän kunnon kyseenalaistamista joko sairauden vai humalatilan vuoksi, ja näistä kummastakaan ei jutussa ole kyse. Paremmin tilanteeseen olisi sopinut puhua aloillaan pysymisestä tai laakereillaan lepäämisestä.

    Rangaistukseksi määräämmekin kirjoittajan pysymään tolpillaan koko kesälomansa ajan, niin oppii kantapään kautta, miltä tolpillaan oleminen tuntuu!

    Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Jani Tanskanen.

Lyssna också